Lainasin J:ltä Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty-kirjan. Olen sitä muutamia lukuja lukenut. Hyvin ajatuksia herättävä teos.
Jäin miettimään, että entäs jos minä olisin viime syksynä pistänyt rakkaani samanlaiseen helvettiin. Kuka minut olisi löytänyt? J, joka olisi huolestunut kun en vastaa puhelimeen, vai P-veli, jolle huolestunut äitini olisi soittanut samasta syystä. Molemmilla kun on avaimet kotiini. Vai huoltomies, joka olisi tullut sisään naapureiden valitettua kärpäsistä rappukäytävässä ja hirvittävästä hajusta. Minä olisin tappanut itseni lääkkeillä ja viinalla, en hyppäämällä parvekkeelta. Joten jälki olisi ollut siistiä, jos siis minut olisi löydetty muutaman päivän sisällä.
Millaisen viestin olisin jättänyt perheelleni ja ystävilleni? Kertonut heille, että elämäni ei vaan enää tuntunut elämisen arvoiselta. Kun mikään ei enää tuottanut iloa, hyvää mieltä, tai edes tuntunut hyvältä. Olin kadottanut itseni sinne masennuksen pimeyteen, eikä sitä valoa tunnelin päässä ollut. Että olen pahoillani heille aiheuttamastani huolesta, rakastan heitä valtavasti ja nyt minun on parempi olla.
Olisko minua surtu vai oltu vihaisia? Mitä kuolinilmoituksessani olisi sanottu? Millaisen värssyn rakkani olisivat valinneet? Kenen nimet ilmoituksessani olisi ollut? Olisiko kukaan muu kuin J tajunnut miksi tein sen minkä tein? Miten hän olisi voinut selittää perheelleni ja muille ystävilleni, että ilman toivoa paremmasta huomisesta on miltei mahdotonta elää.
Minut pysäytti se vanha tuttu syyllisyydentunteeni. En kestänyt ajatusta, että aiheuttaisin suruja rakkailleni. Ja sitten joku vielä väittää että syyllisyyden tunteesta ei ole mitään hyötyä!
Tällä hetkellä olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että päätin jatkaa elämääni. En edelleenkään usko, että kukaan perheestäni tajuaa miten lähellä itsemurhani todella oli. J oli se, joka kiskoi minut takaisin elämään. Masentunutta kun ei kukaan muu ymmärrä niin hyvin kuin toinen masentunut.
Ja jokainen joka itsemurhaa harkitsee, lue Härkösen kirja, niin tiedät mitä läheisesi tulevat ajattelemaan. Ihan jokainen heistä syyttää itseään kuolemastasi, ettei osannut auttaa. Jokainen sanasi, eleesi, tekosi tulkitaan jälkeenpäin avunpyydöksi ja itseä ruoskitaan siitä ettei asiaa huomattu.
Ja ystävilleni siellä piuhan toisessa päässä, voin oikeasti hyvin. Rakastan elämääni ja pitkästä aikaa itseänikin.
Jäin miettimään, että entäs jos minä olisin viime syksynä pistänyt rakkaani samanlaiseen helvettiin. Kuka minut olisi löytänyt? J, joka olisi huolestunut kun en vastaa puhelimeen, vai P-veli, jolle huolestunut äitini olisi soittanut samasta syystä. Molemmilla kun on avaimet kotiini. Vai huoltomies, joka olisi tullut sisään naapureiden valitettua kärpäsistä rappukäytävässä ja hirvittävästä hajusta. Minä olisin tappanut itseni lääkkeillä ja viinalla, en hyppäämällä parvekkeelta. Joten jälki olisi ollut siistiä, jos siis minut olisi löydetty muutaman päivän sisällä.
Millaisen viestin olisin jättänyt perheelleni ja ystävilleni? Kertonut heille, että elämäni ei vaan enää tuntunut elämisen arvoiselta. Kun mikään ei enää tuottanut iloa, hyvää mieltä, tai edes tuntunut hyvältä. Olin kadottanut itseni sinne masennuksen pimeyteen, eikä sitä valoa tunnelin päässä ollut. Että olen pahoillani heille aiheuttamastani huolesta, rakastan heitä valtavasti ja nyt minun on parempi olla.
Olisko minua surtu vai oltu vihaisia? Mitä kuolinilmoituksessani olisi sanottu? Millaisen värssyn rakkani olisivat valinneet? Kenen nimet ilmoituksessani olisi ollut? Olisiko kukaan muu kuin J tajunnut miksi tein sen minkä tein? Miten hän olisi voinut selittää perheelleni ja muille ystävilleni, että ilman toivoa paremmasta huomisesta on miltei mahdotonta elää.
Minut pysäytti se vanha tuttu syyllisyydentunteeni. En kestänyt ajatusta, että aiheuttaisin suruja rakkailleni. Ja sitten joku vielä väittää että syyllisyyden tunteesta ei ole mitään hyötyä!
Tällä hetkellä olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että päätin jatkaa elämääni. En edelleenkään usko, että kukaan perheestäni tajuaa miten lähellä itsemurhani todella oli. J oli se, joka kiskoi minut takaisin elämään. Masentunutta kun ei kukaan muu ymmärrä niin hyvin kuin toinen masentunut.
Ja jokainen joka itsemurhaa harkitsee, lue Härkösen kirja, niin tiedät mitä läheisesi tulevat ajattelemaan. Ihan jokainen heistä syyttää itseään kuolemastasi, ettei osannut auttaa. Jokainen sanasi, eleesi, tekosi tulkitaan jälkeenpäin avunpyydöksi ja itseä ruoskitaan siitä ettei asiaa huomattu.
Ja ystävilleni siellä piuhan toisessa päässä, voin oikeasti hyvin. Rakastan elämääni ja pitkästä aikaa itseänikin.
Kommentit