Takana on kammottavan hirvittävän huonoja päiviä. Väsyttää, vituttaa ja itkettää. Pimeys ahdistaa, palelee, mikään ei huvita, en saa mitään aikaiseksi.. Eilen jo sanoin J:lle, että näinköhän se saatanan masenus koittaa taas iskeä kyntensä pakaraani, vaikka kuinka juoksen lujaa karkuun. Ja masennuksestahan tässä puhutaan. Toivon niin paljon, että syynä on tuo aivan helvetillinen työviikko, jolloin kaikki mikä oli mahdollista, meni pieleen. Ja iso kasa sellaisiakin asioita, jotka eivät olisi voineet millään mennä pieleen.

Viikonloppu oli rankka, ensin saunailta ja seuraavana päivänä Tallinnaan. Eilinen meni toipuessa ja renkaita vaihtaessa, autoon siis. Eikä sitten piru vieköön tänään edes ollut lunta maassa.. Kiitos Miehelle ja hänen ystävälleen, jotka olivat sankareita ja ritaria ja TOSIMIEHIÄ, ja vaihtoivat Elvikselle talvitassut alle.. Mutta siis J:n luota kotiutuessa iski päälle se tunne. Täysillä. Että taas mennään alamäkeä. Odotan viikon ja toivon että tämä menisi ohi. Tuntuu kuin olisin taas epäonnistunut. Se perkele ei ole vieläkään kukistunut, ei vaikka tekisin mitä. Onneksi Mies on hyvä pahan mielen karkoittaja. Taidankin mennä leipomaan sämpylöitä. Iltapalaksi armaalle, kun se vaan on niin ihana.