Näin vuoden päättyessä rupesin minäkin miettimään kulunutta vuotta. Joka on ollut tapahtumarikas sekä hyvässä, että pahassa.

Alkuvuodesta en muista muuta kuin sen suunnattoman pahan olon. Koko talvi on sumun peitossa, en yksinkertaisesti muista mitään. Aloitin terapian. Läheinen sukulaisemme menehtyi pitkähkön sairauden päätteeksi. Hautajaiset, jotka olivat niin valtavan surulliset. Ukkia jäi kaipaamaan 7 lastenlasta.

Helmikuun lopussa rysähti. Hauskan illan päätteeksi pyörähdin rappusista kerroksen verran alas. Suojelusenkeleitä on pakko olla olemassa, koska minä selvisin ruhjeilla ja murtuneella häntäluulla. Halvaantuminen oli niin lähellä, että en uskalla edes ajatella asiaa. Seurauksena olin 7 viikkoa sairaslomalla. Samassa rysäyksessä meni sitten alta työpaikkakin.

Masennus taittui kevään aikana, neuloen. Käsillä tekeminen toi taas mielekkyden takaisin elämään. Ei enää tuntunut siltä, että en osaa mitään, eikä minusta ole mihinkään. Sairaslomani aikana aloitin blogaamisen, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Blogimaailmasta löysin vertaistukea niin masennukseen kuin neulomiseenkin :)

Ehdin olla työttömänä pari kuukautta, kun pääsin nykyiseen työpaikkaani. Luultavasti olisin työpaikkaa vaihtanut muutenkin, koska edellisen työpaikan epävarma ilmapiiri oli eräs syy sairastumiseeni. Vietän edelleen kuherruskuukautta uuden työpaikkani kanssa, vaikka näin pimeään vuodenaikaan aamuherätykset ovatkin puhdasta piinaa.

Villiä sinkkukesää en viettänyt. Terassit jäivät melko vieraiksi. Mielummin vietin aikaani kotona, omalla pihalla. Elokuun alussa tapasin Miehen. Ensimmäisten pikatreffien jälkeen tapasimme miltei joka päivä. Melko pian selvisi molemmille, että tässä se nyt on. Ihminen jota on odottanut. Minä joka en kaivannut parisuhdetta mitenkään epätoivoisesti, huomasin eläväni sellaisessa, eikä vapauden menetys edes tuntunut hankalalta. Syksyllä Mies muutti luokseni ja lokakuun lopulla menimme kihloihin. Häät ovat ensi syksynä. Vauhti on ollut huimaa, mutta mitäs sitä viivyttelemään, kun kerran kaikki vaan tuntuu niin oikealta. 

Vanhempieni ero ei sinällään ollut yllätys, mutta ainahan sitä kaiketi toivoo avioliiton kestävän.
Kaiken kaikkiaan, kamalan alun jälkeen vuosi 2007 saa arvosanan kiitettävä. Vuoteen on mahtunut suuria tunteita, iloa ja surua, arkea ja juhlaa.

Toivottavasti ensi vuosi on vähintäänkin yhtä hyvä kuin tämäkin. Alkuvuoden kaltaiset tapahtumat tosin voisivat jäädä kokonaan pois.

Rauhaisaa joulunodotusta kaikille vierailijoille!