Kävin aamulla hakemassa neuvolasta lainaan verenpainemittarin. Paineita pitäisi mittailla kerran-pari päivässä ja tulokset kirjata ylös. Jos alapaine on jatkuvasti yli sata, pistävät varmaan takaisin sairaalaan. Ja aamun ekassa mittauksessa neuvolassa se oli 103. Kunhan tässä taas paniikiltani rauhoitun, mittailen täällä kotona uudemman kerran. Neuvolan mittauksen aikana aamulääkkeet olivat ottamatta, koska ne olivat vielä apteekissa. Luonnollisestikin unohdin neuvolaan lähtiessä reseptin kotiin ja jouduin ajamaan ylimääräisen keikan lääkkeet saadakseni. Neuvola ja apteekki ovat siis samassa rakennuksessa, että hiukkasen meinasi kiehahtaa. Etenkin kun resepti tosiaan oli jo laukussani ja tipahti sieltä eteisen lattialle. Josta nostin sen eteisen pöydälle ja josta se ei sitten kuitenkaan siirtynyt vierssä olevaan laukkuun. Luoja että tää pää on niin sekaisin.. 

Nyt sitten siis pitäisi vaan ottaa hyvin rauhallisesti. Helpommin sanottu kuin tehty tällä luonteella. Mutta pakkohan se on, itsestä niinkään viis, mutta tuon Voten takia. Minä ainakaan en halua tehdä mitään sellaista mikä vahingoittaisi pikkuista. Pitää muistuttaa itseä vähän väliä hengittämään syvään ja rauhallisesti ja jättämään kaiken vähänkin raskaamman homman Miehen hoidettavaksi. Pirullisinta tässä kun on se, että en tosiaankaan tunne itseäni huonovointisesti. Minulla ei ole turvotusta, ei kipuja, ei niin mitään oireita.

Sairaalayön jälkeinen yö kotona oli suorastaan taivaallinen. Viileät puuvillasatiiniset lakanat ihoa vasten, huoneessa hiljaista ja viileää, Mies vieressä (jota illalla sitten ennen nukkumaanmenoa sai pusutella ihan sydämensä kyllyydestä) ja ennen kaikkea se oma sänky. Paria perinteistä vessakäyntiä lukuunottamatta nukuin kuin porsas, ja olin aamulla seitsemän aikaan Miehen kellon soidessa jo tajuissani. Koti on kyllä paras paikka maailmassa.

Vielä tosiaan kun nuo paineongelmat hellittäisivät, niin tää elo olis suorastaan autuaallista...