Ihaillen olen katsonut telkkarin itkeviä naisia. Kyyneleet valuvat kauniisti pitkin yäydellisesti meikattuja poskia. Silmän rajaukset, luomiväri ja ripsiväri pysyvät paikallaan. Nenä ei punoita, eivätkä silmät ole itkemisen jälkeen turvoksissa. Tv:ssä ei myöskään näy koskaan sitä valuvaa räkää tai kaameaa päänsärkyä, jotka ainakin minulla ovat itkun jälkeinen vaiva. Nenäliinät ovat aina kankaisia ja niissä on pitsireuna, ne eivät koskaan tuhriinnu meikkiin tai ole märkänä ja ryppyisinä kyynelistä ja räästä. TV:ssä ei koskaan itkeä volloteta, niiskuteta ja ryystetä itkiessä. Itku on kaunista ja hiljaista.

Minä itken ihan toisin kuin tv:n naiset. Meikki, jos sitä nyt sattuu olemaan, valuu pitkin poskia. Ripsiväriä on ihan turha edes ajatella laittavansa jos tiedossa on joku tilanne jossa itku on herkässä. Kyyneleeni tulevat niagaran putouksina, eivät kauniisti poskia pitkin valuen yksi kerrallaan. Nenä alkaa punoittaa, silmät turpoavat viiruiksi jo ensimmäisten kyynelten tullessa esiin. Ja nenä vuotaa. Perinteisesti taskusta löytyy yksi, noin 30 kertaa niistetty paperinenäliina, joka on onneksi ehtinyt kuivua. Koppuraksi tosin, mutta ainakin se vielä jonkun verran imee kosteutta, ainakin jos sen saa taiteltua auki ilman että se hajoaa palasiksi. (Paitsi nyt äitinä ollessa, kun vakiovarusteisiin kuuluu sideharsovaippa, joka imee kosteutta kiitettävästi, samoin kuin nuo kertakäyttövaipat, joita voi käyttää hätätilassa. Olettaen tietenkin että hoitolaukku on käden ulottuvilla, eikä kiinni vaunuissa jotka kiitävät esim. ympäri hautausmaata kun lapsi karjuu kuin päätä leikattaisi) Ja kyllä, itkiessä minusta lähtee epäinhimmillisä ääniä. Niiskutan, nyyhkin, uikutan, joskus jopa pääsee röhkäisyn kaltaisia ääniä. Itkun jälkeen en todellakaan ole päiväkausiin edustuskelpoisen näköinen ja tarvitsen purkillisen särkylääkkeitä päästäkseni eroon jyskyttävästä päänsärystä. Kyllä itkuisesta minusta saisi varmaan hyvän pätkän telkkariin. Kauhusellaisen.