Olen palannut takaisin työelämään. Puoli vuotta poissa töistä, ja kaikki ja samalla ei mikään ole muuttunut. Tuntuu jotenkin hämmentävältä, että on kuin ei olisi välissä ollutkaan poissa. Muutamia työkavereita on vaihtunut, osa siirtynyt toisiin tehtäviin, osa kokonaan pois talosta. Töihinpaluuni kunniaksi firma muisti meitä ilmoittamalla yt-neuvotteluista. Nyt jännityksellä odottelemme kuka, jos kukaan, saa minkäkinlaisen lapun käteensä.

Ja mitkä ne olivatkaan ne suurimmat tuntemukset? Eilen illalla tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi, joka itsekkäästi palaa töihin ja hylkää vauvan. Järki tuli peliin, Mies on Jannen kanssa kotona ja pärjää varmasti ihan yhtä hyvin kuin minäkin. Ellei jopa paremmin, kun pääsee pois töistä ja "vapaalle". Kyllä, kävin jokaisen "kunnon" äidin tavoin läpi kaikki skenaariot. Syyttääkö lapsi minua isompana, että äiti hylkäsit minut. Tuleeko lapsesta nuorisorikollinen tai kouluampuja, koska äiti meni töihin (kiitos Nina Mikkonen työssäkäyvien äitien syyllistämisestä). Sitten tosiaan järki puuttui peliin. Lapsi ei jää heitteille, vaan hyvään hoitoon, toisen vanhemman huomaan. Mutta jostain syystä äitien kaiketi vaan kuuluu syyllistää itseään jokaisesta asiasta, joka tehdään yleisesti hyväksyttyjen normien vastaisesti (mm. imettämisen lopetus alle viiden vuoden, kiinteiden ruokien syöttäminen ennen kuin lapsi osaa itse kertoa ettei halua porkkanaa vaan Big Macin, lapsen päiväkotiin laitto alle 18 vuoden jne.).

Äidin kärsimää syyllisyyttä pitäisi lievittää nämä viime aikaiset tutkimustulokset siitä, että ne perheet joissa molemmat vanhemmat ovat vuorollaan lapsen kanssa kotona, voivat paremmin (tai siis vanhempien välinen suhde on parempi) ja että lapsen ja isän suhteelle tekee vain hyvää se, että isä osallistuu aktiivisesti lapsen hoitoon jäämällä kotiin. Mutta valehtelisin jos väittäisin että oli helppo juttu istua aamulla autoon ja ajella töihin. Oman mielenterveyteni kannalta tämä oli ehdottoman hyvä ratkaisu, sellaisia pieniä erakoitumisen oireita alkoi olla havaittavissa, ja siitä taas ei ole kokemusteni mukaan kovinkaan pitkä matka masennuslääkkeiden syömiseen. Ja syyllisyydentunteistani huolimatta olen sitä mieltä, että kun lapsen vanhemmat voivat hyvin niin fyysisesti ja etenkin henkisesti, niin lapsellakin on parempi olla.

Voinen lisätä kokemiini syyllisyyden tuntemuksiini myös sen, että on oikeasti ihan kiva nähdä muitakin aikuisia ihmisiä kuin Mies ja lähikaupan kassa. Ja on mahtavaa syödä ilman häiriöitä. Puhua puhelimessa ilman että puhelu pitää lopetaa kesken kun poika huutaa. Ja että iso osa syyllisyydentunteistani on vaan sitä, että äitien nyt vaan kuuluu tuntea näin, vaikka oikeasti ei tuntisikaan, ainakaan kovin paljoa. Loppujen lopuksi töihin paluu on huomattavasti vähemmän hirveetä kuin etukäteen angstasin ja annan 90% ihmisistä kuvitella :o)

--

Ylläolevan kirjoitin tänään töissä. Kotiintultuani ajatukset olivat koko lailla samat. Jannella oli ollut äitiä ikävä, ressukka ei ollut nukkunut kunnolla päiväunia, ja nukahti sitten tissille miltei heti kun niihin hommiin pääsimme. En siis ihan heti edes yritä poikaa tissiltä vierottaa, ettei tule liikaa muutoksia kerralla.