Vietimme eilen pappani 80-vuotispäiviä ihan perhepiirissä. Edellisen kerran olemme samalla kokoonpanolla tavanneen Jannen ristiäisissä. Lähisukulaisia ei siis tule liian usein tavattua.

Eilinen sai minut muistelemaan lapsuuden kesiä mummolassa. Vietimme Pikkusiskon kanssa monena kesänä viikkotolkulla aikaa mummon ja papan hoivissa. Pappa ja edesmennyt mummoni olivat tuolloin suhteellisen nuoria ja hyväkuntoisia. Teimme retkiä ympäriinsä, lapsena Sääksmäen silta oli valtavan suuri. Muistan miten minua pelotti korkealla sillalla. Kävimme kahvilla sillan kupeessa olevassa kahvilassa. Toisena vuonna pappa vei meidän museoon. Katselimme Pikkusiskon kanssa ympärillemme, ja kaikki tuntui jotenkin tutulta. Lopulta meille kerrottiin, että Koiramäki-kirjojen piirrustukset perustuvat Yli-Kirran museon miljööseen. Ja joka ikinen juhannus ajelimme Saaren kansallispuistoon. Kävimme sukuloimassa milloin kenenkin luona. Kuumina kesäpäivinä pappa vei meidät läheiselle lammelle uimaan. Muistan miten ihailin pappaa, hän kun oli ainoa ihminen joka osasi minun tuntemistani ihmisistä sukeltaa pää edellä veteen. Itse en tuota taitoa osaa muuten vieläkään. Jokaisen tilaisuuden tullen pappa kuskasi meitä traktorin peräkärryssä. Kerran haimme penkkejä johonkin juhlaan hieman kauempaa. Kyyti oli pomppuista, mutta niin hauskaa. Pappa lämmitti saunan aina kipakan kuumaksi, me tytöt pidimme ovae salaa auki, että pystyimme olemaan löylyssä.

Eilen tapaamaamme pappaa ei uskoisi samaksi, joka jaksoi aina viihdyttää meitä lapsia. Iso mies on kutistunut, ikä on tehnyt tehtävänsä. Monet sairaudet ja vaivat ovat jättäneet jälkensä. Kaiken aikaa hän ei edes tajunnut olevansa kotona. Muuten järki pelaa kyllä, muisti jokaisen meistä nimeltä, Jannenkin. Tajusin entistä selvemmin, että ei pappakaan ole täällä ikuisesti. Surettaa.