Vajaa kuusi vuotta sitten mies jonka kanssa kuvittelin perustavani perheen, jätti minut tylysti. Olin tovin aikaa aika rikki, mutta aika nopeasti tajusin, että parempi näin. Ko. henkilö kun ei ollut mitään yksiavioista sorttia, kun taas minä sitä olen. Parempi siis ennemmin kuin myöhemmin tajuta miehen petollisuus. Näin ollen suru suhteen loppumisesta vaihtui melko nopeasti kiukuksi ja kostonhimoksi.

Samana kesänä hyvä ystäväni oli niin ikään kokenut saman kohtalon. Siis suhteen päättymisen. Molempien exät käyttivät tilanteessa tooooodella huonoja tekosyitä. Niin huonoja, että jopa maailmaa rakastuneen ihmisen vaaleanpunaisten lasien läpi katsova naisihminen tajusi syyt tekosyiksi. Ja myös tällä ystävälläni kiukku ja kostonhimo saivat vallan sen rakkauden sijaan.

Mitä tekevät kaksi rakkauteen ja miehiin pettynyttä naista? Kiipeävät tunturille ja rakentavat seidat. Ja kiroavat nämä miehet alimpaan helvettiin ja toivovat näille kaikkea pahaa. Minä toivoin seitaa rakentaessani, että tämä petollinen exäni ei koskaan tulisi löytämään onnellista ja kestävää parisuhdetta, ja että hän tajuaisi jossain kohtaa, että minä olin se nainen jonka kanssa hän olisi voinut onnellinen ja perustaa perheen. Ja että siinä kohtaa minä voisin kertoa hänelle, että kiitos vaan mutta ei kiitos.

Nyt vuosia myöhemmin tämä muistui mieleeni, kun ko. exäni laittoi minulle viestiä ja kyseli kuulumisia. Lieneekö syynä tämän ihmisen luonne, vai kiroukseni, mutta minun jälkeeni hän ei ole seurustellut vakavasti. Ja kyllä, olen päässyt tälle ihmiselle kertomaan sen, että minä en häntä takaisin ottaisi edes kilon palasina kultalautaselta. Hän sai tilaisuutensa, eikä toista enää tule. Minä sen sijaan löysin Miehen jonka kanssa menin naimisiin ja perustin perheen. Rakastan häntä valtavasti. Jollain kierolla tavalla taidan olla tälle petolliselle exälleni kiitollisuudenvelassa siitä että hän petti ja jätti minut.