Töihinpaluuni on herättänyt minussa itsessäni kaikenlaisia ajatuksia. Edelleen päällimmäisenä on se, että kuinka paljon kadun tätä sitten myöhemmin. Toki, teen 6h työpäivää, joten en kamalan pitkään ole poissa kotoa, näen pojan ennen lähtöäni, ehditään hieman sylitellä ja pusitella ennen kuin äiti polkaisee Elpparin kaasupedaalin pohjaan ja huristelee uutta motaria myöten töihin. Ja iltapäivällä olen kahden maissa kotona, joten illalla ehdin olla lapsen ja Miehen kanssa hyvinkin ruhtinaallisesti.

Mutta siis, palataan otsikkoon. Äitiys aiheuttaa kaikenlaisia muutoksia naisessa. Esim. minä olin ennen lapsen syntymää lähes aina meikattu ja laitettu, töissä siis. Ja aina kun poistuin postilaatikkoa pidemmälle. Tukka hyvin, suihkaus hajuvettä, vaatteet siistit. Nyt toivon töihin mennessäni, että vaatteet olisivat oikein päin päällä. Tai että ne olisivat päällä. Ja edes jonkunverran puhtaat. Mitään sävy-sävyyn juttuja en edes jaksa miettiä. Tukan laitan jos ehdin. Tärkeämpää on viettää pieni hetki lapsen kanssa kuin vääntää kihartimella tukkaa ojennukseen. Ripsaria ehdin sutaista ripsiin, se vie vähemmän aikaa kuin hiusten laittaminen. Ekana aamuna pelkäsin maitokatastrofia, kun liivinsuojat unohtuivat. Meillä siis imetetään edelleen. Vessasta vaan käsipyyhepaperia rintsikoihin ja menoksi. Tilanteen huipentuma olisi ollut se, että päälläni olisi ollut avokaulainen pusero, ja jossain työn tiimellyksessä sitten nuo paperit olisivat lähteneet hiissautumaan kohta avoimempia maita. Onneksi viime talvi on vielä sen verran hyvin muistissa, että tiesin töissä olevan pirun kylmä, ja vaatteet ovat mallia naparetkeilijä.

Koulutus ja palaveritilanteissa äidin tunnistaa siitä, että hän on kahvi- ja pullajonossa viimeisten joukossa, mutta pyyhkii viinerin murut suupielistään ensimmäisenä. Ja jää nolona istumaan paikalleen ja toivoo ettei kukaan vain huomaisi miten on hotkinut kuin koira oman osansa. Ihan totta, vie aikaa ennen kuin tottuu siihen, että kesken syönnin ei itkuhälyttimestä kuulukaan vauvan parkua, vaan että voi syödä kuten ihmisen kuuluukin.

Ennen lapsen syntymää minulle oli katastrofi ellen ollut töissä silloin kun olin suunnitellut. Kuulun niihin onnekkaisiin joilla on liukuva työaika, joten mitään tiettyä kellonaikaa jolloin minun olisi oltava töissä ei ole. Silti yritin olla tiettyyn aikaa töissä. Ja voi sitä stressin määrää, jos vaikkapa aika heitti vartilla. Nyttemmin olen ihan tyytyväinen jos selviän paikasta A paikkaan B saman päivän aikana. Puolen tunnin heilahtelu töihin tulossa ei oikastaan tunnu miltään. Tärkeämpää on antaa lapselle aamupusut ja -maidot. Töihin ehtii kyllä, pääasia on että siellä ollaan se määrätty tuntimäärä. Toki kun aikaisin menee, pääsee ajoissa myös pois.

Aikani näitä asioita pohdiskellessani totesin, että mitäs siitä jos äidin tukka on vauvan kuolassa, koska jostain syystä vauva tykkää syödä äidin hiuksia. Tai jos olkapäällä on puklutahroja, ja paidan etumus maidon tahrima. Minä olen ensisijaisesti äiti, tärkeintä on se että minulla on töissä käynnistäni huolimatta se pieni hetki aikaa lapselle, muu on loppupeleissä toisarvoista.