Vaikka en missään olosuhteissa vaihtaisi äitiyttä mihinkään, niin joskus tulee mieleen, että ei tämä rooli aina välttämättä ihan hohdokas ole.

Esimerkki 1.

Raskaana oleva äiti ja 1v poika. Kaksin kotona. Äiti kärsii viidennellä kuullakin pahoinvoinnista, ja jostain syystä pojan vaippaan vääntämät scheisset laukaisevat oksennusrefleksin. Siinä sitten taiteilet rimpuilevan pojan (jonka mielestä äidin yökkimisäänet ovat ihan hirvittävän hauskoja) ja ylös pyrkivän oksennuksen kanssa. Oksennusta ei voi pysäyttää, eikä kakkaista poikaa heittää hetkeksi sivuun. Neuvokas äiti oksentaa lavuaariin pojan ohitse. Pojan mielestä äiti kuullostaa yrjötessään ihan samalta kuin pihan varikset ja harakat, ja sanoo "kraa" joka kerran kun äiti yökkää. Naurattais jos ei itkettäis.

Esimerkki 2.

Samainen äiti, nyt yksin kotona valmistelemassa em. pojan synttärijuhlia. Kesken kinkku- ja tonnikalapiirakoiden äidin aamiainen päättää, että mahassa ei olekaan niin kiva olla. Äiti koittaa kovasti nieleskellä ja ajatella sinisiä ajatuksia, hengitellä syvään nenän ja suun kautta, juoda vähän vettä. Ei auta. Vessaan on sännättävä ja koko herkkuaamiainen tulee erittäin vastenmielisessä muodossa takaisin ylös. Ylivoimaisesti pahinta tilanteessa on se, että tapausta edeltävinä päivinä on ollut havaittavissa kofeiiniaddiktiäidin pahin painajainen, kahvi oksettaa. Nyt sitten koitetaan pärjätä teellä ja kestää vieroituspäänsärky. Oksennuksen jälkeen äiti keräilee itseään hetken vessanpytyn äärellä ja palaa jatkamaan leivontahommia.

Esimerkki 3.

Sijoittuu ajallisesti tilanteiden 1 ja 2 väliin. Edelleen sama äiti ja poika. Pojan ensimmäinen tarhapäivä. Äiti on jo viikon verran pidätellyt itkua tapahtumaa ajatellessaan (huom! kyseinen äiti on siis edelleen raskaana, joka vaikuttanee tuohon eritetyn suolaveden määrään). Urheasti äiti pakkaa pojan tavarat ja pojan rattaisiin ja lähtee noin 200m päässä olevaan päiväkotiin. Kaikki menee hyvin siihen saakka, kunnes noin 2 min. ovesta sisään tulon jäljeen eräs ekaa päivää oleva pieni poika alkaa lohduttomasti itkeä, kun tajuaa ettei äitiä tai isiä olekaan missään. Äidin hanat aukeavat välittömästi, kun näkee täysin vieraan lapsen hädän. Noin nanosekunnissa mieleen tulee kuva jossa oma lapsi itkee yhtä lohduttomasti vieraassa paikassa vieraiden ihmisten läsnäollessa. Hätä on suuri, eikä yhtään tuttua kasvoa näy missään. Äiti niiskuttaa ja pyyhkii vaivihkaa kyyneleitään, ettei vaikuttaisi ihan sekopäältä. Miettii hetken, että pitäisikö vieressä katsovalle tarhan tädille kertoa, että hormonit tekevät tepposiaan ja samalla etsii nopeinta reittiä naulakoille ja miettii miten nopsaan saa oman lapsensa puettua ja vietyä pikana takaisin kotiin. Puoli tuntia myöhemmin äiti palaa takaisin kotiin (ilman lastaan) ja katsoo kelloa noin puolen minuutin välein, josko sen piltin voisi sieltä kohta hakea kotiin. Perheen isä on tyytyväinen, kun vaimo on aamupäivän aikana ollut tehokas ja siivonnut ja pessyt pyykkiä, joista ensimmäistä tapahtuu äärimmäisen harvoin. (Ja kyllä se meidänkin poika oli itkeskellyt sekä ekana, että tokana päivänä. Sairastelun vuoksi se kolmas päivä on edessä vasta tänään, joten nyt äiti istuu töissä ja päässä pyörii vain ja ainoastaan se miten pikkuinen siellä tarhassa oikein pärjää..)

Esimerkki 4.

Edelleen samassa perheessä ollaan. Poika on keksinyt jostain itselleen korkean kuumeen. Itkeskelee kipuisena. Äidin sydän on särkyä, kun ei voi lapselta kipua ottaa pois. Mitataan kuume (anaalista, kun mistään muualta sitä ei saa mitattua). Ruvetaan lääkitsemään kuumelääkkeillä (jotka nekin asennetaan anaaliin, koska poika ei suostu nestemäistä lääkettä suun kautta ottamaan). Itku ja parku on kamala (kuumemittari tai suppo persiissä ei varmasti naurata juuri ketään). Äiti vääntää itkua ja koittaa lohdutella lohdutonta poikaa. Seuraavana päivänä nestemäinen kuumelääke sotketaan jogurttiin, joten näistä anaalihommeleista päästään eroon ja kuume mitataan kainalosta, vaikka sekin aiheuttaa järkyttävän raivon.