Kuten jo tuossa raskausaikana uumoilinkin, niin tämä itkustaminen ei loppunut synnytykseen, vaan tilanne pikemminkin vaan paheni..

Parin viime päivän aikana olen itkenyt mm.

  • Äideistä parhain -elokuvan tahtiin. Miten raskas päätös se lapsen lähettäminen sotalapseksi oikein on ollut. Ja miten vaikeaa lapsille on ensin soputua uuteen elämään vieraassa maassa ja sitten taas palata kotiin, joka monelta oli jo varmaan unohtunut kokonaan.
  • Greyn Anatomian tahtiin. Jaksossa syntyi vauva ja kuoli lapsi. Ihan piti halitella ja pusitella noita omia lapsia urakalla jakson katsomisen jälkeen.
  • Ihan vaan muuten vaan, kun tämä elämä on niin ihanaa, vaikkakin melko vähäunista tällä hetkellä. Ja nuo lapset, nuo lapset. Vaikka aika ajoin saavat minut raivon partaalle, niin että ne vaan on suloisia.
  • Juno -elokuvalle
  • Haitin maanjäristykselle, ihan kun minä asialle jotain muka voisin täällä Suomessa itkemällä.
  • Karjalan kunnaille, jossa ortodoksipappi lauloi laulu Niin kaunis on maa. Ja onhan se. (juuh, meidän uusi vauva on melkoinen tissitakiainen, joten tulee vietettyä ihan älyttömästi aikaa olohuoneen sohvall, ja mitäs siellä muuta tekisi kun katsois telkkaria samalla. Digiboksi alkaa huolestuttavasti tyhjentyä, seuraavaksi pitäs varmaan ruveta Gilmoren Tyttöjen tuotantokausia käymään läpi)
  • Ristiäisille. Hermannin tulevat kummit ovat ihan loistokamaa, kohta 30 vuoden kokemuksella. Pienelle kastemekolle, johon reilu vuosi sitten omin käsin ompelin siniset rusetit. Juustokakulle ja voileipäkakuille. Äidin leipomalle pullakranssille ja muistolle, että kaikissa juhlissa on aina ollut pullakranssin keskellä mummon tekemiä lusikkaleipiä, paitsi meidän poikien ristiäisissä, kun mummoa ei enää ole. Ja sille, että pari päivää Hermannin tulevien ristiäisten jälkeen on vuosi siitä kun pappa kuoli.
  • Ja tätä kirjoittaessani vielä uudestaan kaikille noille edellämainituille jutuille..
  • Ja luoja ties vielä mille.