Jotenkin olen mielessäni aina kuvitellut adoptiovanhempien olevan supervanhempia. Joilla pinna lapsen temppuilun suhteen on rajaton ja lasta kasvatetaan jotenkin paremmin kuin biologisia lapsia. Adoptoitu lapsi myös puetaan mielikuvissani aina kauniisti ja vanhemmat jaksavat touhuta lapsen kanssa paaaaaljon enemmän kuin esim. minä. Kun sitä lasta on monesti odotettu vuosikausia. En tiedä mistä moinen ajatus on päähäni tullut, kun samanlaisia ihmisiähän adoptoivat vanhemmat ovat kuin minäkin.

Harhaluuloni ei ole romuttunut edes viimeisen vuoden aikana, jolloin olen tutustunut taloyhtiössämme asuvaan perheeseen, joilla on ulkomailta adoptoitu poika. Vaikka poika siis puetaan normipäivänä ihan tavallisiin vaatteisiin ja pinnakin tuntuu siellä aika ajoin palavan.

Joskus joulun aikaan, en pysty enää muistamaan oliko se ennen vai jälkeen, Yle näytti dokumentin ulkomaisesta adoptiosta. Ohjelmassa pariskunta odotti 4 tai 5 vuotta adoptiolasta Kiinasta. Kun heidän paperinsa lähtivät Kiinaan, he kuvittelivat saavansa lapsen 9 kuukauden odotuksen jälkeen. Kävikin toisin. Kun lapsi lopulta saatiin kotiin, arki oli perheessä ihan samanlaista kuin meilläkin. Välillä lapseen hermostuttiin, ja ääntäkin korotettiin. Heidän perheessään tosin ongelmat olivat erilaisia kuin esim. meillä. Ohjelmassa äiti hermostui lapsensa jatkuvaan huomiontarpeeseen. Onhan se ymmärrettävää, että kun lapsi ei ole ensimmäisten elinvuosiensa aikana saanut erityishuomiota, niin sitä huomiota haluaa sitten mahdollisimman paljon, kun siihen kerran on tullut tilaisuus. Ja ymmärrän erittäin hyvin sitä äitiäkin. On ihan hirveän raskasta, jos lapsi vaatii huomiota koko ajan, ja jos ei sitä saa, niin alkaa kamala raivoaminen. Väkisin tulee kivahdettua, ja jälkeenpäin se huono omatunto voi olla vieläkin raastavampi kuin meillä jotka ovat lapsensa saaneet hieman helpomman kautta.

Vanhemmuus on siis ihan yhtä haastava laji, tulee se lapsi perheeseen millä keinoin tahansa.