Meillä on tää elämä nyt vastustanut ihan urakalla. Aika pieniä juttuja, mutta kaiken muuttolaatikkoelämän ja remontin ja uuteen paikkaan tutustumisen ohella ovat olleet omiaan aiheuttamaan ohimoverisuonien tykytystä suureen malliin.

Uudessa kodissamme on keittiössä laattalattia. Erinäinen määrä astioita on jo saatu säpäleiksi niiden otettua kontaktia lattiaan. Astioiden lisäksi osansa sai puhelimeni. No joo, eipä tuolla enää suurta rahallista arvoa lie ollut, mutta tunnearvoa senkin edestä. Ja vitsit kuinka paljon työtä teettää se, että puolet puhelinnumeroista on sen kuolleen puhelimen muistissa. Että jos minusta ei kuulu mitään, niin syynä on se, että ei ole numeroa. Numeroita olen nyt metsästellyt kaikista mahdollisista paikoista.

Seuraavaksi lakkasi netti toimimasta. Viikko sitten tein ilmoituksen, ja tänään saatiin yhteys toimimaan. Selvisi, ettei Sonera sitten ollutkaan kytkenyt meille nettiä, vaikka ilmoitus osoitteen muutoksesta on tehty ihan älyttömän hyvissä ajoin. Kiukuspäissäni melkein kävin hakemassa DNA:n mokkula, mutta annoin päivän armonaikaa, ja juuri tänään se asentaja tuli käymään ja saatiin verkko pelittämään. Se on kuulkaas ihmiselle, joka on tottunut käyttämään tietokonetta (ja joka elää muuttolaatikkoelämää), ihan älyttömän vaikeeta koittaa etsiä tietoa jostain muualta. Puhelinluettelosta tietty, mutta kun se on jossain niissä noin 30:ssä purkamattomassa laatikossa.

Ei kahta ilman kolmatta, joten viime viikonlopun kunniaksi mälläsin auton. Korjauskustannukset 1500 €. Luojan kiitos olen neuroottinen vakuutusasioissa, joten meillä on joku super-mega-ihme kasko, joka korvaa 150:n euron omavastuuta lukuunottamatta koko lystin.

Pisteenä iiiiin päälle, ostin eilen kaupasta ruokatarpeita, mm. juhannuksen sapuskat. Pistin ruoat pakkaseen ja tönäisin oven kiinni. Ovi ei mennytkään ihan kiinni saakka ja oli avautunut joskus eilisen päivän aikana ihan auki, joten meillä oli sitten pakastimellinen sulanutta ruokaa varastossa. Hip hei. Nyt alkaa olla sellanen ranteet auki olo, että jos tää ei nyt vaan ala loppua, niin tää äiti-ihminen loppuu.

Että niitä kesäkuvia saatte odotella vielä tovin. Tämän päivän paistan pullaa, koska meillä oli sitä kilotolkulla raakapakasteena pakastimessa. Ja keitän puolukkapuuroa ja hilloa, ettei ihan kaikkea pakastettua tarvitse roskiin kantaa. Huoh.