Minä olen aina ollut yökukkuja. Valvon mielelläni pitkään ja nukun myöhään. Lapsena mielestäni kaikkein epistä oli se, kun äiti tai isä tuli sammuttamaan valot ihan liian aikaisin, että jaksan herätä aamulla kouluun. Yleensä kun minulla oli joku kirja kesken. Vanhempien askelten kaikottua valo syttyi ja lukeminen jatkui. Ammulla olin tietenkin aivan älyttömän väsynyt, mutta kun kun se kirja vaan oli saatava luettua loppuun.

Lasten myötä yökukkuminen on jäänyt vähäisemmäksi. Sitä ei vaan jaksa olla lasten kanssa mukana päivän touhuissa, jos on lukenut vaikkapa aamukolmeen saakka. Kun meillä se herätys on viimeistään klo 8.

Senkin uhalla, että aamulla väsyttää, eikä millään jaksais olla äiti, huomaan venyttäväni nukkumaanmenoa. Mikä onkaan ihanampaa kun se tunti tai pari ihan omaa aikaa. Lasten ja Miehen mentyä nukkumaan minä luen tai katson jotain aivotonta telkkarista. Saan olla ihan yksin ja omine ajatuksineni hetken verran. Kukaan ei pyydä tai vaadi mitään. Saan hetken olla MINÄ, en äiti, en vaimo, en vessattaja, vaipanvaihtaja, pyykkääjä, kokki, leipuri, viihdyttäjä. Vaikka nuo elämäni miehet ovat kukin aivan ihania, niin silti joskus on ihan kiva vaan olla. Vaikka sitten hiljaisuudessa ja omia ajatuksia kirjoitellen.