Olen reilun viikon ollut (lievästi sanottuna) tappava ase, persiiseen ammuttu karhu ja mitä lie vielä muuta. Pipo kiristää perkeleesti, vaikka en vielä näillä keleillä sitä edes käytä. Alan kohta olla melko varma, että lapseni pelkäävät hirviönä raivoavaa äitiä. Raivohan ei siis kohdistu lapsiin, vaan kaikkeen muuhun mikä tökkii. Esim. tänään Jannen kadonnut lenkkari sai aikaa kilarit. Mietinkin et oisko syytä mennä lääkäriin ja pyytää jotain tasottavaa, kun lasten kanssa kotona ollessa ei oikein voi kai olla koko aikaa kännissäkään.. (Ja ennen kun joku soittaa sinne sossuun, niin ei, meillä ei oikeesti ryypätä, tuo edellinen lause oli vitsi.)

Rupesin viime viikolla melkein pelottamaan itseäni, kun hermo meni about jokaisesta pikkujutusta. Kunnes sitten syykin selvisi. Se oli PMS. Hormonit heittivät häränpyllyä ihan kunnolla. Samaan aikaan raivostutti, itketti ja nauratti. Hetken aikaa epäilin olevani raskaana, mut ei sentään. Jotenkin mietinkin et miten tekee suklaata mieli ihan tajuttomasti, vaikka olen jo muutaman viikon ajan koittanut sitä herkkua (ja muitakin) kartella. Mut siis syyn raivolle selvittyä, olis kun oltais napista painettu. Olotila helpottui välittömästi. En ollutkaan sekopää raivohullu, vaan hormonihirviö. Mut ehkä tohon silti vois jotain lääkettä hakea, etten tosiaan kerran kuussa muutu monsteriksi ja aiheuta lapsilleni traumoja. Tietty vois kai sitä olla suklaapöllyssäkin, mut siinä on se riski ettei kohta mahdu ovista ulos.

Kaiken kaikkiaan siis ei ole kauheen onnistunut äiti -fiilis. Toivottavasti nuo mukulat muistais sit tulevaisuudessa ne kivat hetket eikä näitä paskoja. Mielialat seilaa siihen malliin et mieleen tulee jo se, että näinköhän Tauti meinaa uusia. Varoittavia merkkejä on ilmassa, mut en sitten tiedä onko ne vaan ihan normeja kun päivät lyhenee ja huonosti nukutaan..