Pojat kasvavat ja kehittyvät niin vinhaa vauhtia, että ei meinaa perässä pysyä. Uusia juttuja opitaan viikoittain. Vastahan Anttikin oli maassa köllöttelevä vauvanpötkylä, joka ei juurikaan tehnyt mitään. Nyt poika istuu tuetta ja -hip hei- nousee seisomaan. Eilen aloiteltiin jo kävelyharjoitukset. On se kuulkaa kummaa tuo vauvojen elämä. Mikä ihmeen vaisto ja vietti niitä ohjaa eteen- ja ylöspäin. Pienoisena miinuksena tässä tuoreimmassa opitussa taidossa on se, että alas tullaan ainoastaan painovoiman avustuksella. Itse ei siis osata vielä tulla alas kaatumatta. Ja voi sitä itkunmärinää, kun jalat alkaa väsyä ja lapsi tuntee et kohta mennään ja tulee pipi päähän ellei äiti tai isi pelasta. Yleensähän tuo itkumärinä tulee just sillon kun äiti on lasten kanssa yksin kotona ja tyypillisimmin sillä hetkellä kun em. äiti istuu vessassa sillä isommalla hädällä.

Yöt meillä nukutaan lähes heräilemättä. Joskus jompi kumpi kadottaa tuttinsa tai on kylmissään ja sitä pitää protestoida kovasti siihen saakka kun jompi kumpi vanhemmista herää unesta, nousee sängystä ja tekee asialle jotain. Antilla on ollut tapana herätä joskus aamuyöllä nälkään/läheisyydenkaipuuseen. Silloin pojalle tuupataan maitopullo suuhun ja otetaan vierihoitoon. Siinä sitä sitten tuhistellaan tuonne seitsemään saakka. Yleensä myös isoveli kipittää samaan sänkyyn aamuvarhain, joten meillä nukutaan aamun tunnit melkoisen tiiviissä tunnelmissa. Tänään molemmat pojat ilahduttiavat äitiä ja nukkuivat seitsemään.

Jannen kehityksen huomaa lähinnä puheessa. Pojan kanssa voi käydä jo ihan oikeita keskusteluja, kuten tämä taannoin päiväkodista poikaa noudettaessa:

Äiti: Oliko kiva päivä tarhassa?

Janne: Oli.

Ä: mitäs te siellä tarhassa oikein puuhastelitte?

J: Leikittiin.

Ä: Millä Janne leikki?

J: Autoilla.

Aikaisemmin kaikkiin kysymyksiin vastattiin vain että oli.

Lisäksi puhe ja ymmärrys alkaa olla sitä luokkaa, että kohta pitää ruveta tosissaan varomaan mitä puhuu. Taannoin hoputimme Jannea pois vessasta, poika kun viihtyy potalla kirjaa lukien aivan tuskastuttavan kauan. Avasin oven ja kysäisin että joko alkaa olla valmista, niin poika kivahti, että anna mun olla rauhassa pissalla. Mitäs siinä sit muuta kun laitoin oven kiinni ja nauroin itseni tärviölle. Ilmeisesti olemme joskus sanoneet istunnon aikana pojalle ihan samoin :D

Lisäksi Janne on ruvennut laulamaan. Autolla ajetaan varo-varovasti, hämäs-hämäs-häkki, pii pii pikkuinen lintu, Robotti Ruttunen, Rölli tunnari ja monet muut kuuluvat repertuaariin. Joskus oikein pitää omat hommat lopettaa ja vaivihkaa kuunnella lauleskelua. Meillähän lauletaan lapsille paljon, vaikka kumpikaan meistä vanhemmista ei ole millään lailla musikaalisia.

Molemmat pojat ovat pääsääntöisesti iloisia ja hyväntuulisia. Antti varsinkin on melkoinen hymypoika, Jannella alkaa olla se vaihe päällä, että kaikki pitäisi tehdä itse ja mitään ei uskota, ja se jos mikä meinaa koetella hermoja. Tunnustan että en ole etenkään viime viikkoina ollut  mikään maailman paras äiti, kun flunssa on vienyt yöunet ja olo on ollut kurja noin muutenkin. Mutta koitan hyvitellä asiaa nyt kun olo on kohentunut. Ehkä pääsen tästä mieltä vaivaavasta paskaäiti-fiiliksestä taas jollain lailla yli.