Jotta kukaan ei pääsis unohtamaan, on tämä kotiäiti siirtynyt uraäidiksi. Homma aiheuttaa edelleen hienoista järistystä ymmärrykseen, kun ei meinaa millään käsittää, että tänne työpaikalle pitäis tulla ihan jokaisena arkiaamuna.

Ensimmäisten aamujen ongelma oli se, että lähtöön meni törkeesti aikaa. Heräsin puoli seitsemän ja olin töissä kahdeksalta. Matkaa työpaikalle on siis 9 km, eikä minun tarvitse matkan aikana jumittaa autojonossa juuri ollenkaan. Yhtäkkiä vaan on tosi hankala lähtee puolessa tunnissa minnekään, kun on tottunut siihen että aamutoimiin on aikaa yli parikin tuntia. Tänään homma sujui hieman paremmin. Puhtaista vaatteista ja pukeutumisesta en ala edes kertoa, koska muut, vielä kotona olevat äidit päättävät olla palaamatta töihin, jos aamulähtöjen kamaluus heille paljastuu. Ja kiesus sitä rumbaa, kun töihin tullessa on vietävä 2 lasta hoitoon..

Kestohaaste on työpaikan parkkialue. Joka on iso. Ja jossa ei ole merkittyjä vakipaikkoja. Joten auto on tänään ekassa rivissä, eilen toisessa ja keskiviikkona kolmannessa. Töistä lähteminen on siis melko haasteellista, kun ensin tarvii löytää se hemmetin auto sieltä parkkipaikalta. Tänäaamuna harkitsin jo, et jos autoon kiinnittäis sellasen lasten polkupyöristä tutun kirkkaanvärisen viirin, josko se helpottais asiaa, mutta luulen että joku viranomainen vois väittää ettei moinen viritys ole 1) sallittu ja/tai 2) turvallinen.

Suurin haaste tässä koko hommassa on se, että minulla on ihan joka päivä aivan käsittämätön ikävä lapsia. Ja ilmeisesti lapsillakin minua. Kun kotiin tullessani etenkin Antti haluaa syliin ja rutistaa ja suukottelee pitkän aikaa. Tilanne varmasti vaikeutuu entisestään vuoden alusta kun lapset menevät hoitoon.

Ja kaiken lisäksi raskausaikana ilmaantunut rannesärky on palannut. Ei, en ole raskaana, eikä särky raskaudesta edes johtunut, vaan päätetyöskentelystä. Lapsia ei voi nostella ääretöntä määrää, rattaiden työntäminen etenkin ylämäkeen tuottaa suunnatonta kipua ja hitto soikoon ennestään jo surkeat yöunet kurjistuvat entisestään kipujen takia. Toivoakseni ens viikolla saan vaivaan lääketieteellistä apua.

Mut että tää postaus ei menis ihan valittamiseksi, niin aamuisin töihin tullessa on kiva kuunnella radiota, ja on ihan mahtavaa puhua muiden aikuisten ihmisten kanssa (muusta kuin lapsista). Ruokaluun saan käyttää puoli tuntia, ruoka on jonkun muun tekemää ja sen saa syötyä lämpimänä. Töitä on ihan sopivasti, ehtii väliin blogatakin, vaikka aina ei ihan hirveesti asiaa oliskaan ;o) Jos jotain vielä valittais, niin Facebookiin ei pääse, mut pahimmassa tapauksessahan sinne pääsee sit vaik puhelimella.