Yle TV1 lähetti sunnuntai-iltana dokumentin suomalaisista naisista, jotka lähtivät vuonna 1945 sodan lopussa Saksaan saksalaisten sotilaiden matkaan. Tarinat olivat kiehtovia. Eräs nainen sanoi lähteneensä Saksaan, koska oli ilmeisesti tapaillut saksalaista sotilasta ja naisen äiti oli tytärtään huoritellut. Tästä suuttuneena tytär pakkasi laukkunsa ja lähti Saksaan.

Toisen naisen tarina oli ehkä astetta surullisempi. Hän tuli raskaaksi saksalaiselle sotilaalle ja synnytti pojan Saksassa. Mies olikin naimisissa ja palasi perheensä luo ja jätti naisen ja pojan oman onnensa nojaan. Nainen vei pojan lastenkotiin, koska ei pystynyt vauvasta huolehtimaan, kun piti käydä töissä eikä ollut lapsenvahtia. Myöhemmin äiti haki lapsensa takaisin. Vielä myöhemmin he muuttivat takaisin Suomeen. Suomessa äiti antoi lapsensa sisarensa ja tämän miehen kasvatettavaksi. Myöhemmin pariskunta adoptoi pojan, kun omia lapsia ei siunaantunut. Nyt jo aikuinen mies kertoi lapsuutensa olleen onnetonta, kasvattiäiti oli antanut lapselle selkäsaunoja mielivaltaisesti ja puhutteli lasta saksalaisäpäräksi.

Ohjelmassa näytettiin miten mies lähti Saksaan, kävi isänsä haudalla ja entisellä kotipaikallaan. Miehellä on siskopuoli Saksassa, joka ei halua olle veljensä kanssa missään tekemisissä. Matkan aikana mies kertoo, ettei tunne kumpaakaan äitiä, ei biologista, eikä kasvatti-, minkäänlaisia lapsen tunteita. Siitä huolimatta ainakin dokumentista sai sen kuvan, että mies huolehtii iäkkäästä biologisesta äidistään.

Minun sukupolveni ei sodasta tai sen traumoista tiedä omakohtaisesti niin mitään. Minun vanhempanikaan eivät sotaa kokeneet, ainoastaan 50-luvun pulan. Omat isovanhempani olivat todella nuoria sodan syttyessä, kukaan heistä ei ollut rintamalla. Pappani oli Muolaan evakkoja, joten sota kosketti häntä lähisuvustani eniten. Aika 40-50-luvulla oli kiistatta eri. Saksalaiset polttivat Lapin vetäytyessään suomalaisten hyökkäyksen alta. Ihmiset menettivät kotinsa, ja kyllähän se varmaan katkeroitti. Mutta että kostaa omat menetykset pienelle lapselle, jolla ei tapahtumiin ollut mitään osaa eikä arpaa, ja joka ei vanhempiaan voi valita, se se vasta julmaa on. Kyllä lapset ovat vanhempien tekoihinsa täysin syyttömiä, ei heitä saa niistä rangaista.

Koko dokumentissa järkytti ehkä eniten se, miten onnettoman lapsuuden saksalaisen sotilaan poika joutui kokemaan. Ja siitä huolimatta poika huolehti iäkkäästä äidistään. Ohjelman lopussa äiti sanoo pojalle, että ei ehkä olisi sittenkään pitänyt antaa lasta pois, mutta että hän kuvitteli pojan asioiden olevan paremmin sisarensa ja tämän miehen luona. Liekö se sitten jonkunlainen anteeksipyyntö.

Ohjelman jälkeen rupesin miettimään, että onko lapsella velvollisuus rakastaa vanhempiaan, huolimatta siitä mitä nämä ovat heille tehneet. Viha vanhempia kohtaan on kielletty tunne, vaikka se olisi oikeutettukin. Ja kaikista vanhempien teoista huolimatta lapsella on velvollisuus huolehtia vanhemmistaan sitten kun nämä eivät siihen itse enää kykene. Koska onhan lapsi sen synnyttäjälleen ja siittäjälleen velkaa. Lisäksi mietin sitä, että miten julma aikuinen ihminen voi olla pientä lasta kohtaan. Jotenkin voisin kuvitella aikuisen kostavan jotain oman elämänsä vääryyttä lapselle. Omalle kohdalleni on ihan vaikea kuvitella vastaavaa tilannetta. Miten pahaa jonkun toisen lapsen vanhemman pitäisi tehdä, että tilanteeseen syytöntä lasta voisi kohdella noin julmasti. Toisaalta, aika on muuttunut tuosta 50-luvusta paljon. 

Dokumentti tullee uusintana vielä tällä viikolla, ja jos ei, sen voi varmaan katsoa YLE Areenasta. Suosittelen kaikille historiasta kiinnostuneille.