Olen ruvennut sen verran paljon kyseenalaistamaan tiettyjä osa-alueita elämässäni, että pakosti tuppaa mieleen, et nytkö se sitten iski. Se keski-iän kriisi. Älkää ymmärtäkö väärin, alkujärkytyksen hälvettyä uusi toimenkuvani on vanhaa paljon mukavampi ja pitkästä aikaa tykkään työstäni ja tulla töihin. Opin joka päivä jotain uutta, ja tekemistä on jatkuvasti. Mikään kun ei ole sen tympeämpää kuin olla töissä ilman mitään järkevää tekemistä.

Mutta väkisin on ruvennut miettimään, että oisko sitä elämässä jotain muutakin, kuin insinöörinä olo. Noin ammatillisessa mielessä. Pääurani kun teen edelleen mielestäni äitinä ja vaimona, ja vasta sitten töissä. Siitäkin huolimatta, että työni on mielenkiintoista ja haastavaa, haaveilen jostain muusta. Paulig julkaisi taannoin uuden Kädentaitaja -mainoksensa. Mainoksessa on ihana, viipyilevä tunnelma, kuten aiemmissakin. Mutta jostain syystä purjeentekijän ammatti on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa minua aivan suunnattomasti. Joka kerta mainoksen nähdessäni mieleen tulee, et oispa hienoo olla purjeentekijä. Yritin jo selvitellä miten purjeentekijäksi tullaan, mutta kehnolla menestyksellä.

Ilmeisesti sisälläni asuu pieni käsityöläinen. Minusta on käsittämätöntä, miten toiset osaavat, tekevät käsillään jotain käsittämättömän hienoa. Itsehän en ole käsityömielessä mitenkään huikean lahjakas. Neuloa osaan, mutta lähinnä sukkalinjalla. Muutamia pikkutöitä olen ideoinut ihan itse, mutta sen suurempaa ja hienompaa neulesuunnittelua en ole tehnyt. En vaan ole vielä riittävän hyvä. Ompelukoneen kanssa minulla on lähinnä verhonsaumojenompelusuhde, joskin nyt sekin puoli on alkanut kiinnostaa, kiitos P-velin ihanan tyttöystävän, joka on vastikään innostunut ompelemisesta uudestaan. Väkisin tulee katseltua Modan ja Suuren Käsityön ompeluohjeitakin "sillä silmällä".

Mutta purjeentekijä haluaisin silti olla. Mieluiten meren rannalla, pienessä kodikkaassa verstaassa.  Katsella isoista ikkunoista merelle töitä tehdessäni. Ja tietysti takkatulen loimussa.