On olemassa ulkoilmaihmisiä, kuten Mies. He viihtyvät ulkona kelillä kuin kelillä vuoden ympäri. Hyvin harvoin tulee niin paljon vettä tai on niin paljon pakkasta, että Mies ei lähde ulos. Ja useimmiten raahaa sinne enemmän tai vähemmän vastahakoiset lapset ja hyvin vastahakoisen vaimon.

Minä olen selvästi sisäilmaihminen. Vihaan ulkoilua. Erityisesti näin syksyllä ja talvella. Kevät ja kesä vielä menettelevät, kun ulkona on lämminta. Minulla ei ole pienintäkään halua ulkoilla vesisateella. Ei vaikka minulla on tyylikäs ja hyvä Nanson sadetakki ja hienot limenvihreät Hai saappaat. Enkä nauto ulkoilusta lumimyrsyssä saati 30 asteen pakkasessa. Pelkkä ajatuskin pakkoulkoilusta ärsyttää. Lasten kanssa ulkoilen kyllä silloin kun on pakko, tai Mies onnistuu raahaamaan minut ulos.

En aina ole ollut tälläinen. Lapsena vietimme kesäisin ja talvisin suurimman osan päivästä ulkona. Kesällä samoiltiin lähimetsissä, käytiin urheilukentällä, pyöräiltiin, leikittiin hiekkalaatikolla, leikkimökissä ja erilaisia pelejä. Talvella rakennettiin lumikoteja, laskettiin mäkeä, hiihdettiin ja luisteltiin. Pyörällä kilometrejä tuli vuodessa varmaan tuhansia. Kun kukaan ei ehtinyt kuskata, eikä meillä ollut autoakaan, joka paikkaan mentiin pyörillä.

Mutta, minä olen tätä nykyä ehdottomasti sisäilmaihminen. Enkä höppänä tajua edes hävetä sitä. En varmaan kärsisi yhtään vaikka olisin koko viikon sisätiloissa. Sen sijaan viikko ulkoilmassa veisi minulta varmaan hengen..