Kävin viime viikonloppuna lähettämässä viimeisen minulle läheisen isotätini viimeiselle matkalleen. Isotätejä minulla on vielä jokunen jäljellä, mutta he eivät ole minulle niin läheisiä, kuin nyt menettämäni. Linkki isovanhempieni sukupolveen alkaa olla aika ohut. 

Äidin puolen sukuni on karjalaiseen tapaan kovin sukurakasta ja läheisiä toisilleen. Serkukset ovat olleet lapsesta saakka pikemminkin sisaruksia, samassa taloudessa kun ovat asuneet. Äidin, mummon, isomummon, tädin ja isotädin menettäminen siis kosketti tavallista syvemmältä ja laajempaa väkijoukkoa. 

Paluumatkalla pohdiskelin äitini kanssa, että joskus on hyvä huomata, että maailmassa on vielä jäljellä puhtaasti hyviä ihmisiä. Mummoni tapaan, isotätini luotti vahvasti Jumalaan. Heidän arvomaailmansa ja elämänsä perustui kristinuskoon. Oma uskoni on muuttunut vuosien myötä lapsenuskosta jonkunlaiseksi ateismiksi. Alkuun olo siunauskappelissa tuntui kiusalliselta rituaaleineen. Muistotilaisuudessa saatoin ehkä tuntea jonkunlaisen kateudenpistoksen. Olisi aika mahtavaa uskoa noin vakaasti johonkin. Sekä mummoni, että isotätini olivat molemmat niitä ihmisiä, jotka eivät halunneet kenellekään mitään pahaa. He olivat aina valmiita auttamaan. Vaikka raha oli joskus tiukassa, ja kotona lapsia ja kotityöt, aina löytyi aikaa keittää kahvit vieraalle ja syli sitä kaipaavalle. Koskaan en muista kummankaan sanoneen, että ei nyt, on kiire. 

Siunaustilaisuuden lopuksi vainaja saateltiin ulos Karjalan kunnailla - sävelmän tahtiin. En koskaan pysty tuota laulua kuuntelemaan kuivin silmin, ja nyt tuon äärettömän hyvän, anteliaan ja kiltin ihmisen kunniaksi soitettuna kyynelhanat aukesivat totaalisesti. Toivotin kaikesta sydämestäni hyvää matkaa iäisyyteen, ja pyysin kertomaan mummolle terveisiä.