yhst-60417610505691_2272_3545593.jpg

Kuva

Meillä alkoi viime viikolla arki myös lasten osalta. Olin valmistautunut ensimmäiseen eskari- ja tarhapäivään omasta mielestäni hyvin: Lasten vaihtovaatteet oli pakattu jo illalla valmiiksi, päivän vaatteet katsottu valmiiksi. Lapsille aamun askelmerkitkin kerrottu hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa. Aamulla lähdetään, kun herätään. Käydään pissalla ja puetaan vaatteet päälle. Silmissä siinsi kiireetöön aamu, jos ei nyt ihan hymyilevine ja laulavinen lapsineen, mutta ainakin kohtuullisen vähän kiukkuisine äiteineen. Illalla suorastaan taputtelin itseäni olkapäälle onnistuneista valmisteluista.

Maanantai-aamuna kello soi 6:40. Nousin, jos en nyt pirteänä ja reippaana, niin ainakin ylös sängystä. Päätin antaa lasten nukkua vielä ja menin itse aamupesulle, laitoin hiuksen ja meikkasin. Herättelin esikoisen ja puimme kaikessa rauhassa vaatteet päälle. Sillä aikaa heräsi kuopuskin ja rupesi pukemaan. Kun lopulta pääsimme autoon ja käännymme pois pihasta, kello oli 7:45. Johonkin hävisi siis tunti elämästä. Jäin miettimään, että jos olisin nainen, joka oikeasti meikkaisi pitkän kaavan mukaan, en ikinä pääsisi kotoa pois. 

Sittemmin olen koittanut jäljittää mihin aika oikein aamulla häviää, siinä onnistumatta. Aamun rutiinit ovat aina samat. Herätys, vessaan, kylpyhuoneeseen, jossa laitan hiukset ja ripsivärin, pukeminen, lasten patistelu, eväät, lasten patistelu, koko jengille ulkovaatteet päälle, kassit ja reput mukaan, autoon ja tarhaan/eskariin/töihin. Lopputulemana olin viikon ainoana päivänä, jolloin minun on oltava töissä tiettyyn aikaan, 10 minuuttia myöhässä. 

Ja jos vaikka aika aamulla häviääkin jonnekin, se kyllä löytää tiensä takaisin iltapäivän pitkinä tunteina. Kun puoli kolmen ja neljän välillä katsoo kelloa noin kymmenen minuutin välein ja joka kerta ällistyy, että aikaa on mennyt vain noin vähän, ymmärtää, että vuorokausi kestää sen 24 h. Siitäkin huolimatta, että aamulla tunti menee pikakelauksella. Ja minä sentään pidän työstäni, työpaikastani ja ennen kaikkea työkavereistani. Mutta silti iltapäivät ovat aika ajoin silkkaa tervanjuontia. Etenkin näin talven pimeimmän ajan kääntyessä kohti kevättä ja valoisan ajan lisäännyttyä. Kun ideoita puskee päästä pihalle enemmän kuin laki sallii.