Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, millaisia arpia elämä meihin jättää. On niitä fyysisiä, isoista ja pienistä tapaturmista, joita joskus kaveriporikalla leikkimielisesti esitellään ja vertaillaan. Ja sitten on niitä psyykkisiä, jotka ovat paremmin piilossa, mutta eivät välttämättä yhtään sen haaleampia, milteipä päin vastoin.

Olen pitänyt itseäni pääsääntöisesti hyvänä ihmisenä. Toki osaan olla tarpeen tullen veemäinen isolla veellä, mutta keskiverrosti en halua kenellekään mitään pahaa. On ihmisiä, jotka ansaitsevat helvetin jo maan päälle, mutta he ovat oman valintansa tehneet, eikä ole minun asiani tehdä heidän elämästään helvettiä. Puolustan heikompiani, pidän huolta rakkaistani, enkä vahingoita ketään tahallisesti. Pyrin viemään ampiaiset ja hämähäkitkin elävänä ulos sen sijaan, että liiskaisin ne. Siksi jaksan kerta kerran jälkeen ällistyä muiden ihmisten pahuudesta ja ilkeydestä.

Minua on koulukiusattu. Olen sen jälkeen ajautunut koulukiusaajaksi ja jälleen kiusatuksi. Karman laki ja niin edelleen. Olen ruoskinut itseäni henkisesti aika tavalla siitä, että en osannut ala-aste ikäisenä olla muuta porukkaa parepi ihminen. Sain maksun moninkertaisesti takaisin. Että jos joku lukijoistani tuntee kokeneensa vääryyttä minun taholtani joskus 80-luvulla, niin voit rauhassa tuntea vahingoniloa, olen saanut sen minkä ansaitsin ja enemmän.

Kiusaaminen loppui kun lakkasin välittämästä. Jätin kiusaajani huomioimatta täysin. Häntä ei ollut minulle olemassakaan. Kun toisen ihmisen pyyhkii niin täydellisesti pois elämästään, ei kiusaajallekaan jäänyt minuun enää mitään valtaa. Ja myönnän, olen huono ihminen, mutta jos tämä elämästä helvettiä tehnyt ihminen, joka kävi minuun myös fyysisesti käsiksi tulisi vaikkapa tänään minua vastaan, häntä ei edelleenkään olisi minulle olemassa. Voisin ohittaa hänet kuin ilmaa. Minulla ei ole mitää tarvetta olla tämän ihmisen kanssa missään tekemisissä enää koskaan.

Vuosia myöhemmin jouduin oman esimieheni kiusaamaksi työpaikallani. Pienimunainen mies, sanoisin nyt. Saman tien palasin teini-ikään ja muistin kiusaamishelvetin. Ainoa tapa selvitä oli paeta. Minä jätin hyvän työpaikan ja palkan, koska esimieheni oli heikko, säälittävä ja pieni mies. Kukaan ei puuttunut asiaan millään lailla, ennen kuin uhkasin oikeustoimilla. Näistä asioista ei varmaan saisi puhua ääneen, mutta puhun silti. Entisiä työnantajia ei saa mollata, ja muuta paskaa. Mutta entäs jos se entinen työnantaja ajaa työntekijän itsemurhan partaalle. Minulla meni lähes viisi vuotta selvitä tapahtuneesta. Teinivuosia järkyttävämmän tilanteesta teki sen, että nyt kiusaaja oli aikuinen ihminen. Teinille teon voisi teoriassa ehkä antaa anteeksi, silloin on nuori ja tyhmä. Mutta mikä on aikuisen tekosyy.

Sama pakenemisen reaktio on säilynyt näihin päiviin saakka. Saan ensi viikolla virallisesti terveen paperit. Masennustani, joka sekin on ehtinyt teinin ikään on hoidettu terapialla 2 vuotta ja lääkkeillä 9. Ihan loppumetreillä konflikti työpaikalla on aiheuttanut sen, että halu paeta on palannut. Kaikki vanhat kokemukset tulivat salamana takaisin mieleen. Jokainen enemmän tai vähemmän verhottu uhkaus, kiristäminen ja mitätöinti. En uskalla luottaa työkavereihini, en esimieheeni, enkä tämän esimieheen. Odotan kuin veitsen terällä koska sama alkaa taas. Ja ahdistun. Ja koko kahden vuoden terapia tuntuu kuin se olisi ollut täysin turhaa. Arvet ovat kenties liian syviä parantuakseen kunnolla.