Itse elokuvaa en kuitenkaan mene katsomaan. Elokuva sijoittuu 90-luvun lamaan. Siihen ajankohtaan, joka sijoittuu omaan nuoruuteeni. Olen elänyt tuon ajan, irtisanomiset, pankkien kaatumiset, köyhyyden. Aiheesta lukeminen tekee pahaa tänäkin päivänä, koko vuosikymmen ajatuksena ahdistaa. Ei muuten ihme, että tuolloin radiossa soitettiin kevyttä discomusiikkia, ei ihmisten päät olis kestäneet mitään draamaa musiikissa. Ei liene sattumaa, että Kummelinkin kultakausi kuuluu tähän ajanjaksoon. 

Olen joskus miettinyt kuinka paljon tuon ajan lama on meihin sen ajan nuoriin vaikuttanut. Elokuvassa yksi henkilöistä pyytää satasta rumpusettiin, eletään markka-aikaa ja se satanen oli euroissa reilusti alle 20 euroa. Satanen oli meidänkin perheessä iso raha, hyvin harvoin muistan niin isoa rahaa nähneeni, saatikka kehdannut sellaista pyytää. Vaikka meidän perheessämme oli tiukkaa etenkin sen jälkeen, kun toisen vanhemman työ loppuivat, oli meillä kuitenkin asiat määrätyllä tavalla hyvin. Saimme joka päivä ruokaa, vaatteet olivat ehjiä ja siistejä, ja koskaan emme joutuneet luopumaan mistään. Ehkä siitä syystä, että ennen lamaakaan meidän perheessä ei ihan hirveän leveästi eletty yhden aikuisen tuloilla, äiti kun teki töitä keikkaluontoisesti. Varmaan niitä perheitä lama iski pahemmin, joissa jouduttiin luopumaan omasta kodista. 

Minulla kävi ehkä määrätyllä tavalla onni. Vaikka rahasta oli tiukkaa (lue: sitä ei ollut), opiskelin ensin lukiossa, sitten pääsin tekuun suorittamaan insinööriopintoja. En siis ollut työttömänä isojen massojen kanssa samaan aikaan, vaan valmistuin "uudelle" alalle. Kahta noin vuoden jaksoa lukuunottamatta olen siis ollut koko aikuisikäni valmistumisen jälkeen töissä. Jopa tämän uusimmankin talouskriisin ajan. Mutta silti, tuo 90-luvun lama herättää niin paljon ahdistavia muistoja, että en usko elokuvasta nauttivani, vaikka se varmasti hyvä onkin. Toivon kuitenkin elokuvalle suurta menestystä, sen bändi ja elokuvan tekijät ansaitsevat.

Viimeisin jakso sarjasta käsitteli päihderiippuvaisia. Joiden elämä on niin kurjaa, kun heitä kohdellaan riippuvuutensa vuoksi epäreilusti. Tai näin oletan. Kuten sanoin, en ole jaksoa katsonut, luin vain lehtijutun. Minä näen näitä sekakäyttäjiä päivittäin. Ihan Tampereen keskustan tuntumassa. Tää käyttäjäjengi on todella pelottava, koska käytös on arvaamatonta. Ei voi tietää koska joku tuikkaa jollain teräaseella sivullista ohikulkijaa. Toivoa vaan sopii, ettei se ole taudin saastuttama neula. Sama jengi aiheuttaa alueen yrittäjille taloudellista vahinkoa pöllimällä liikkeistä tavaraa sen minkä ehtivät. Yhden vartijan työ menee pelkästään tämän jengin häätämiseen alueen eri kiinteistöistä häiriötä aiheuttamasta. Näen päivittäin, miten sama jengi kuseksii ja paskoo täysin julkisesti kaikkien nähden kiinteistöjen seinille. Huumeita myydään avoimesti, jokusen kerran olen nähnyt tyyppejä piikki suonessa. Keskellä päivää, keskellä kaupunkia. Ja näitä tyyppejä sitten pitäisi jotenkin sääliä. Vihaksi pistää. Että verorahoja pistetään narkkareiden aineidenkäyttöön. Ymmärrän vielä sen, että verovaroin tuetaan heidän kuntoutumistaan, mutta en sitä, että niillä tuetaan heidän aineidenkäyttöään. 

Ihan kaikki kunnia Armanille, hän tekee tärkeitä juttuja. Mutta tässä asiassa olen eri mieltä. Päihderiippuvuuteen on olemassa hoitoja. Riippuvuudesta irti pääseminen ei varmastikaan ole helppoa, en tiedä, kun ei ole kokemusta. En polta, en käytä huumeita, ja minun alkoholinkäytölläni valtion monopoliliike olis konkassa alle vuodessa. 

Jokainen leikkaus on aina riski. Monen leikkauksen kohdalla edellytetään, että esim. tupakointi on lopetettava, koska sen on todettu hidastavan paranemista ja komplikaatioiden riski on suuri. Lihavia ihmisiä ei leikata tietyissä tapauksissa ennen kuin ovat laihduttaneet sen verran, että leikkauksen riskit ovat pienemmät. Tekonivelleikkauksia ei tehdä, jos olet tilastojen mukaan liian lihava. Ymmärtääkseni tupakoijat ja alkoholistit sekä päihderiippuvaiset eivät pääse elinsiirtoihinkaan ennen kuin osoittavat, että tissuttelu, pössytely ja piikittäminen on loppunut. Ja miksi pitäisikään? Elimiä on liian vähän tarvitsijoihin nähden, miksi niitä sitten pitäisi antaa sellaisille kansalaisille, joita ei edes oma elämä kiinnosta. Onneksi minä en ole lääkäri, koska jos pitäisi valita elinsiirtopotilaista esim. lapsi tai narkkari, valitsisin sen lapsen. Aina. 

Olen joskus pohtinut, että mitä tekisin jos omista lapsistani tulisi huumeidenkäyttäjiä. Tekisin varmaan sen, jonka jokainen äiti. Huolehtisin itseni sairaaksi, ja pelkäisin sitä kertaa kun oven takana on poliisi kertomassa niitä kaikkein ikävimpiä uutisia. Olen ennen kaikkea äiti. Ja kaikkien äitien tavoin toivon, että omat lapseni  kasvavat suuremmitta ongelmitta hyviksi ihmisiksi. Sellaisiksi, jotka osaavat pitää huolta itsestään ja lähimmäisistään. 

Pikakelataan vuoteen 2016. Jolloin takana on reilut 7 vuotta äitiyttä, lukuisia flunssa- ja vatsatautiepidemioita, käsittämätön määrä "pese kätesi saippualla" komentoja perheen lapsiasukkaille. Ja sitä pikkutyyppien kiukun määrää, kun ruokapöydästä passitetaan uudestaan käsienpesuun ja tehdään hajutesti. Meillä siis on vessassa tuoksusaippuaa siksi, että voimme päätellä viimeistään käsien tuoksusta, onko ne kädet pesty vai ei. Ja sitten, hiihtolomalla kaikkien näiden ärsyttävien käsienpesujankuttamisten jälkeen, ihmettelen miksi lapset viihtyvät serkkuni perheen toilettifasiliteeteissä jatkuvalla syötöllä, pesten käsiään ilman eri pyyntöä. Ja tadaa! Sieltä löytyi saippua-automaatti, joka toimii patterilla ja infrapunatunnistimella ja antaa annoksen saippuaa lapsen käteen ihan tuosta noin vaan. Koje oli hupaisa ihme lasten mielestä, ja käsienpesusta tuli ikävän jutun sijaan hauskaa.

Muutamaa viikkoa myöhemmin myös meille kotiutui saippua-automaatti. Jossa on Lentsikat 2 elokuvasta tuttuja tyyppejä. Ja sen jälkeen käsienpesut ovat sujuneet pääsääntöisesti ilman eri jankutusta. Kädet pysyvät puhtaana ja pöpöt poissa. Toki se ekologinen puoleni minussa vähän soimaa ostosta, mutta se äiti-osio taas laulaa hiljaa mielessään aariaa automatiikalle, joka teki minusta taas kerran astetta vähemmän nalkuttavan äidin. Itse käytän saippuaa mieluiten edelleen siitä pumppupullosta, mutta lapsia patterikäyttöinen vekotin jaksaa huvittaa kerta toisensa jälkeen.

Eilen sitten intouduin kokeilemaan tuorepuuroja. Aloitin vielä sillain varovaisesti, tein koko lailla ohjeen mukaan: 1 dl kaurahiutaleita, 1 dl maitoa, 1 pieni avokado soseutettuna, loraus maustamatonta jogurttia ja 1 rkl kaakaojauhetta. Päälle raastoin 2 palaa tummaa suklaata. Okei, en ehkä ole ihan kaikkein avomielisin ruokakokeilija, mutta tää yhdistelmä vaikutti helpolta, etenkin kun kaikki ainekset löytyivät kotoa.

Kun sekoitin mössön, heräsi epäilys. Kävin illan aikana pariin otteeseen kurkkaamassa jääkaapin ovelta, olisko se epämääräinen harmaanruskea sotku muuttunut yhtäkkiä joksikin kaikkia aisteja hiveleväksi. Joo, ei ollut.

Aamulla otin suurta urheutta osoittaen puurokulhon jääkaapista. Panostan kauniisiin astioihin, koska ruoan syöminen ihanalta lautaselta/kulhosta on mukavampaa, kuin rumalta. Oon outo sillä tavalla. Siinä kauniissa Taikakulhossa oli edelleen samanlainen mössö, vähän paksumpana vaan. En tiedä mitä odotin, mutta jääkaappikylmä puurontapainen sotku oli minun aisteilleni kaikella tapaa niin väärin. Koska oli kiire, enkä ehtinyt enää miettiä suunnitelmaa b, lusikoin puuron suuhun vauhdilla. Tämän syöminen ei ollut nautinto.

Luulen että suurin virhe tuli siinä, että raastoin suklaan. Nyt kaikki ainekset olivat koostumukseltaan samanlaisia. Suklaa olisi pitänyt rouhia, ja mukaan lisätä esim. pähkinärouhetta. Joskaan edes nämä toimenpiteet eivät olisi varmaankaan makua muuttaneet sen paremmaksi. Tai ehkä tää oli toiseksi suurin virhe, suurin taisi olla se, että koko setti oli aika ällöä.

Tumma suklaa sopi puuroon yllättävän hyvin. Kaakaojauhe ei niinkään. Käytin siis tavallista juomiin käytettävää kaakaojauhetta, en tummaa. Ehkä ohjetta pitäis jalostaa vielä hieman (koska vain tyhmät oppivat virheistään, tai jotain), käyttää tummaa kaakaojauhetta ja sokeria, sekä rouhittua suklaata ja pähkinää päälle.

Tuorepuuro on helppo valmistaa, mutta näköjään se ei välttämättä onnistu edes kokeneelta keittiöhenkilöltä, jos reseptiä ei mieti loppuun saakka. Kuvatodisteita aamiaisesta ei ole, koska puuro ei ollut millään lailla kuvauksellista missään vaiheessa valmistusprosessia. Plussaa ehdottomasti se, että puuro pitää nälän poissa pitkään, koska siinä on proteiinia. Lisäksi se täyttää vatsan äärimmilleen, koska siinä on hiiareita. Ja mikä tärkeintä, saa heti aamulla kasviksia koneeseen. Asia, joka ainakin minulle vaatii uudelleenopettelua.

Oikein syöminen on vaikeaa. Vaikka tietäisit tasan tarkkaan kuinka pitäisi syödä, se toteuttaminen ontuu aina. Tai no, lähes aina. Meille on toitotettu lapsesta asti säännöllistä ruokailurytmiä ja sitä mikä on terveellistä ruokaa. Teoriapuoli on siis hallussa. Teorian jalkauttaminen käytäntöön onkin sitten se vaikea osuus. 

Olen opetellut syömään viisi kertaa päivässä. Aamiaisen, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Joinain päivinä esim. välipala tai iltapala on jäänyt syömättä siitä syystä, että ei ole ollut yksinkertaisesti nälkä. Aterian väliinjäämistä en ole kompensoinut suklaaövereillä, kuten on tapahtunut tähän saakka vähän turhankin helposti. Kahden viikon saldo herkkujen osalta on 1 donitsi, 1 munkki, 5-10 irtokarkkia, kaksi suklaakeksiä. Normaalisti huonona ruokapäivänä tuo määrä herkkuja on mennyt päivässä, joiltain osin jopa moninkertaisesti.

Lisäksi olen kasvattanut kasvisten määrää. Aamiaiseksi pyrin nauttimaan itsetehdyn smoothien, jossa on esim. 1 pieni avokado, pätkä tuorekurkkua kuorittuna, 1 omena, appelsiinituoremehua ja maustamatonta jogurttia tai 1 pieni avokado, mansikkaa, appelsiinituoremehua, limetin mehua puristettuna ja maustamatonta jogurttia. Olen myös ruvennut pohtimaan tuorepuuroja vaihtoehdoksi smootheille. 

Kuvan smoothie pitää sisällään avocadoa, kurkkua, omenaa ja appelsiinimehua.

Minun ongelmani etenkin aamiaisen suhteen on se, että olen äärimmäisen huono heräämään aikaisin. Maksimoin siis nukkumisajan. Näin ollen minulle jää noin 45 minuuttia aikaa sekä omiin, että kahden lapsen aamutoimiin. Koska työskentelen asiakasrajapinnassa, täytyy ulkomuotoni olla sellainen, että voin teoriassa koska vaan mennä asiakastapaamiseen. Joten aamulla on puettava, meikattava, laitettava hiukset, otettava lääkkeet ja hoidettava koululaisen aamiainen sekä molemmat lapset pukeisiin. Tietty, jos heräisin 5 minuuttia aikaisemmin, ehtisin syödäkin kunnolla.. Kuskaan siis aamiaisen usein töihin. Aamiainen pitää sisällään joko sen smoothien tai sitten jotain leipää. Koska smoothiet ja tuorepuurot voi tehdä valmiiksi jo edellisenä iltana, niitä ei tarvitse aamulla enää tehdä, voi vaan syödä pois. 

Päivän muut ateriat onkin helppo hoitaa, joskin täytyy tunnustaa, että aika ajoin tuo välipalan syöminen on kovin haastavaa. En osaa aina varata välipalaa mukaan töihin, joten välillä mennään aika kepoisesti. Lisäksi syön usein buffetlounaan ravintolassa, joten iltapäivällä ei aina ole nälkä.

Yllä olevassa kuvassa ei ole puuroa vanilijajäätelöllä, kuten lapset katkerana avautuivat iltapalalla, vaan kaurapuuroa, mustikoita ja turkkilaista jogurttia. Päälle hieman hunajaa tuomaan makeutta, niin voimaruoka on valmis.

Tämän projektin myötä olen huomannut, että vaikka olenkin kieltänyt syömiseen liittyvät ongelmat sitkeästi, niitä on minullakin. Haen lohtua herkuista. Jos on hyvä päivä, palkitsen itseni herkulla, jos on huono päivä, palkinto on sama. Kun aterioiden väli venyy liian pitkäksi, huomaan herkkuhimon kasvavan. Tähän auttaa usein pelkästään jo se, että syön vaikka porkkanan ruoan valmistumista odotellessa. 

Pahoja hetkiä ovat myös viikonloput, jolloin on "lupa herkutella". Minun mielessäni tämä tarkoittaa sitä, että voin rauhassa vetää karkkiöverit ja unohtaa järkevän syömisen pariksi päiväksi kokonaan. Kaksi viikonloppua on nyt onnistunut hoitaa ilman övereitä, ja syyksi lasken sen, että kun ruokarytki on säännöllinen, sitä hirveetä nälkää ei pääse syntymään, joten herkkujen kutsua on helpompi vastustaa. Laukussani on suklaapatukka, jonka ostin pääsiäislauantaina. En ole sitä syönyt, koska ei ole ollut tarvetta.

Yksi tapa pitää herkuttelu aisoissa on se, että en tee siitä mitään tabua. Työpaikalla pöytälaatikossa on iso rasia toffeeta. Olen syönyt siitä kaksi karkkia, yhden perjantaina, ja yhden tänään, maanantaina. Annoin itselleni luvan syödä toffeen päivässä. Näin saan jotain hyvää joka päivä, joten sitä herkutteluhetkeä ei ole pakko odottaa hampaat irvessä ja vetää niitä övereitä sitten sen päivän tullessa. 

Kahden viikon saldo painonpudotusmielessä ei ollut mitenkään huikea. Painoa oli vaa'an mukaan tullut puoli kiloa lisää. kuluneet viikot ovat kuitenkin olleet siinä mielessä antoisia, että tajuan nyt miksi painonpudotus ja koko elämänhallinta on mennyt aikaisemmin pieleen. Olen yrittänyt tehdä kaiken kerralla, jolloin en ole pystynyt tekemään mitään kunnolla. Tajuan myös sen, että vaikka laihtuisin 50 kiloiseksi, se ei tee minusta mitään enempää tai vähempää. Ongelmani eivät johdu painosta, vaan siitä mikä on korvien välissä. Kaksi vuotta terapiaa mielenterveysongelmiin ei mennyt hukkaan. Siitä saa eväitä muihinkin elämänhallinnan osa-alueisiin. 

Tänäkin vuonna meillä on esikasvatettu. Alla olevassa kuvassa on chilejä, joiden kasvatukseen Mies aikoi perhetyä. Ja ties kuinka monennen kerran meillä kasvatetaan myös kurpitsaa. Lasten mielessä on syksyiset kurpitsalyhdyt. Minun mielessäni taas epätoivo siitä, miten kurpitsat saisi tänä vuonna kasvatettua. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet tämän suhteen kovin epäonnisia. Ehkä kopion ystäväni Tiinan parin vuoden takaisen idean ja ostan valmiita istutussäkkejä ja tuuppaan taimet sinne pihan lämpimimpään paikkaan. 

Tänäkin kesänä meillä suunnitellaan pihaa. Etupihan villiintynyt perennapenkki sai jo viime kesänä kyytiä. Penkkiä rajattiin ja pienennettiin. Kovasti leviäviä lajeja yritettiin myös suitsia vaatimattomampaan kasvuun, mutta lopputuloksen näkee vasta tänä kesänä. Etupihan murheenkryyni on hämärä ja kostea kulmaus, jonne on täysin mahdotonta suunnitella mitään. Se saanee siis rehottaa tämänkin kesän villinä. Todennäköisesti koko kesä menee huokaillessa sitä, mitä kaikkea pitäisi pihalla tehdä, ja sitten ne hommat tehdään raivopäissään viimeisenä lomapäivänä. Näin kävi viime vuonna. Tänä vuonna taloyhtiö tosin uusii raja-aitaa, joten mitään mittavampaa suunnitelmaa ei esim. takapihalle edes kannata tehdä. Ja kun suuren osan pihasta peittää terassi ja vähän pienemmän lohkaisee lasten trampoliini, ei sinne oikeastaa mitään mahdukaan. Mutta ainahan sitä suunnitella saa, jos sit vaikka ensi kesänä...

En tiedä kuinka moni lukijoista on käynyt peruskoulunsa 90-luvun laman aikaan. Minä olin tuolloin lukiossa ja 90-luvun lopussa tekussa opiskelemassa insinööriksi. Jälkikäteen on lama-ajan säästöistä ja elämästä kirjoitettu paljon. Muun muassa koulutuksesta leikattiin paljon. Vastikään luin artikkelin jostain, miten tuolloin koulutuksessa säästetyt rahat on jouduttu sijoittamaan tuon ajan koululaisiin moninkertaisesti. Iso osa oppilaista syrjäytyi, kun ei saanutkaan opiskelupaikkaa tai opiskelun jälkeen töitä. Erilaisien sosiaalitukien muodossa on nyt sitten näitä säästöjä makseltu pitkä penni. Ja samat virheet tehdään taas. 

Eilen sattui silmääni Sidney Morning Heraldin artikkeli suomalaisesta koulusysteemistä. Näin äkkisilmäyksellä suomalainen koulu on kuin suoraan onnen kultamaasta. Mutta kun lukee artikkelin kokonaan ja tajuaa, että mielipde perustuu viiden kuukauden mittaiseen ajanjaksoon, sitä tajuaa, että se todellisuus missä nykykoululainen elää on kuitenkin todempaa kuin ulkomaalaisten lehtien artikkelit. Artikkelissa muuten viitataan Suomen pärjäämiseen mm. Pisa-tutkimuksessa, mutta tosiasiassahan Pisa ei enää oikein toimi nykypäivän koulumaailmassa. Ne hyvät menestyksetkin tulivat 10 vuotta sitten, ja sen jälkeen peruskoulussa ei olekaan tapahtunut niin mitään kehitystä. 

Suomalainen peruskoulu perustuu tasapäistämiselle. Tavallisessa koulussa pärjää, hienosti jo on hajuton, väritön ja mauton. Toisin sanoen keskitason huomaamaton puurtaja. Jos olet keskitasoa huonommin tai paremmin pärjäävä, ei peruskoululla ole sinulle mitään tarjottavaa. Minähän olen oman peruskouluni läpäissyt olemalla se keskitason näkymätön puurtaja. Mutta jos lapsella onkin kiinnostusta johonkin tiettyyn asiaan, ei koulu tue tätä kiinnostusta mitenkään. Esimerkkinä Esikoisen luokka. Siellä on useampi tietteestä kiinnostunut poika, Esikoinen mukaan lukien. Monessa asiassa he tietävät joistain asioista enemmän kuin keskivertoaikuinen. Luokassa heitä pidetään häirikköinä, koska opiskelu ei tarjoa riittävästi haastetta.

Kun 9 vuotta opiskellaan sitä Virallista Opetussuunnitelmaa, joka pyrkii tasa-arvoiseen koulutukseen, on aika moni ysiluokkalainen yhteishaussa hukassa. Jos ei ole luontaisesti kiinnostusta johonkin tiettyyn aiheeseen tai alaan, ei peruskoulu ainakaan helpota tilannetta. Opot suosittelevat tytöille parturi-kampaajan tai lähihoitajan opintoja ja pojille auto- tai rakennuspuolta. Minulle opo aikoinaan suositteli ammattikoulua, päädyin lukioon ja sittemmin valmistuin insinööriksi. Mahtaa se opo pyöritellä silmiään jossain kauhusta, tyttö ja insinööri. Käsi sydämelle, kuinka moni on tiennyt 15-16 vuotiaana siinä yhteishaussa, että mitä haluaa loppuelämänsä tehdä? Minulla ei ollut aavistustakaan, ja siksi valitsin lukion. Oli kolme vuotta aikaa miettiä. Kolmen vuoden aikana päädyin kahteen vaihtoehtoon: joko historiaa lukemaan yliopistoon tai sitten hotelli- ja ravintola-alalle. En päässyt kumpaankaan, joten työskentelin noin vuoden asiakaspalvelutehtävissä, ja totesin että en ainakaan kuulu hotelli- ja ravintola-alalle. Sattumalta sitten näin ilmoituksen insinööriopinnoista, jonne hain ja pääsin. Vahingossa haetusta paikasta löytyi minulle juuri oikea ala. 

Päättäjät ovat viisaudessaan päättäneet, että nuoret on saatava kouluun hinnalla millä hyvänsä. Hyvänä metodina on etenkin teineihin päätetty kokeilla pakkoa. Muistelen kaukaisia teinivuosia, ja palauttelen mieleen miten se pakko oli just se, mikä ei ainakaan motivoinut millään lailla. Kun teini lähetetään pakottamalla opiskelemaan alaa, joka ei kiinnosta pätkääkään, saadaan lopputulokseksi lauma ei-motivoituneita työntekijöitä. Ystäväni mukaan, hän työskentelee opettajana ammattikorkeakoulussa ja on mukana erilaisissa koulutusprojekteissa, yli 4000 nuorta vuodessa ei jatka mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen, toisen asteen jälkeen joka neljäs jää työllistymättä ja ammattikorkeakouluun päässeistä 40 % lopettaa ensimmäisen vuoden jälkeen. 

Opintotukikuukausien määrää rajoitettiin jo aikaisempien hallitusten toimesta. Pitäisi valmistua nopeammin. Valmistua mihin? Kortistoon? Lupauksista huolimatta nuorten on yhä vaikea työllistyä. Tilastokeskus tutkii mm. kuukausittain työttömyysprosenttia. Oheisessa linkissä on helmikuun 2016 työttömyystilasto. Tekstissä kerrotaan, että nuoria 15-24 vuotiaita työttömiä oli helmikuussa 70 000. Töissä taas oli 220 000 nuorta ja kaikkiaan tuon ikäisiä nuoria on 639 000. Nuorten työttöyysaste oli helmikuussa 2016 24,1 %. Eli lähes joka neljäs nuori on työtön. 

Koska peruskoulutuksesta leikataan koko ajan, joka on tyhmää, koska sillä heikennämme maan kilpailukykyä tulevaisuudessa, avaa se Suomenkin markkinoille raon yksityisille kouluille. Olemme tässäkin asiassa menossa lujaa vauhtia kohti Amerikan mallia, jossa julkiset koulut ovat niille, joilla ei ole varaa laittaa lapsiaan parempaan yksityiskouluun. Yksityiskouluissa sitten toivon mukaan voidaan ottaa myös lasten kiinnostukset ja tarpeet paremmin huomioon kuin peruskoulussa. 

Talvella Esikoinen halusi lähteä mummolaan. Koska auto oli rikki, päädyimme laittamaan pojan bussiin. En ole ihan varma, kumpaa meistä ensimmäinen bussimatka jännitti enemmän, minua vai lasta. Tunnin matkalle varattiin puhelin, mehua ja karkkia. Todennäköisesti matka meni huomaamatta, musiikkia kuuntelemalla ja kännykällä pelaten. Saatoin soittaa ehkä viisi kertaa pojalle, ja kun kukaan ei vastannut, jouduin miltei hengittelemään paperipussiin.

Kuopus on luonteeltaan seikkailija. Viime kesänä hän päätti lähteä jalkapallotreeneistä kotiin. Poikaa etsittiin lähes tunti, koska minä kuvittelin kuulleeni hänen sanoneen, että menee leikkimään "tonne", kun hän todellisuudessa olikin sanonut menevänsä kotiin. En ole varmaan koskaan aikaisemmin pelästynyt niin kovin, kuin tuolloin, ja pojan löydyttyä kotipihasta turvassa ja ehjänä, huusin kuin hinaaja. Seuraavana päivänä marssin puhelinkauppaan ja hankin pojalle liittymän vanhaan, ylimääräiseksi jääneeseen puhelimeen. 

Eilen saattelin Kuopuksen lähistöllä asuvan kaverinsa luokse. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun ei tarvitse jäädä lasten kanssa ulos, vaan voin ihan hyvin mennä kotiin. Ja että hän kyllä osaa tulla kotiin ihan yksin, ei tarvitse tulla hakemaan. Laitoimme puhelimen taskuun, jotta voin kelloa tuntemattomalle lapselle soittaa sitten kun on kotiintuloaika. Kun lopulta soitin, kysyin vielä moneen kertaan, että tulenko vastaan tai hakemaan häntä. Pojan vastaus oli aina, että ei tartte, kyllähän osaa tulla. Ja varmasti osaakin, olemme nyt 6 vuotta asuneet samassa paikassa, joten lähialue on takuulla tuttu. Mutta. Välissä on yksi isomman tien ylitys. Jostain syystä minä kammoan äitinä just tämän tien ylittämistä yli kaiken. Muistutan aina, että ylitse vain suojatien kohdalta ja että pitää aina odottaa, että auto pysähtyy, ennen kuin ryntää tielle. Olen kuullut aika monta kiukkuista huomautusta lapsilta, että kyllä minä osaan. Ja silti, sanon samat asiat joka kerta. 

Eilen lähdin kiellosta huolimatta Kuopusta vastaan. Vettä satoi kaatamalla. Päästyäni pihasta kadulle, kuulin jostain läheltä ambulanssin äänen. Tai no, rehellisyyden nimissä ääni ei kuulunut läheltä, vaan jostain. Jouduin ottamaan jokusen juoksuaskeleenkin, kun ehdin jo kuvitella vaikka mitä, kunnes vastaan tuli Kuopuksen kaverin isä autollaan, poika tyytyväisenä kyydissä. Tajusin ehkä just ja just kiittää pojan kuskaamisesta, mutta mitään muuta järkevää en saanut itsestäni ulos, kun järjetön pelko muuttui helpotukseksi. Ehkä tämä lasten varttuminen on kuitenkin meille vanhemmille kaikkein vaikeinta, vaikka sitä aina toivookin, että kasvaisivat jo.

Koska yhtenä syynä sairauteeni pidetään länsimaista elintasoa (lue: ylipainoa), on minuakin kannustettu lääkärin toimesta pudottamaan painoa. Kolmen vuoden aikana paino on laskenut joitain kiloja, ollaan liikuttu yli sadasta alle sadan. Sinällään epäilen painon osuutta, koska olin juuri ennen sairastumistani saanut painoa alaspäin. Sinällään lääkärin asettamat rajat ovat olleet maltillisia. Kokonaispudotustavoite on 10 % painosta, eli kymmenisen kiloa. En ole vaa'assa käynyt kuukausiin, joten tarkkaa tilannetta en tiedä. Mutta vyötäröltä puristaneet farkut ovat selvästi jo numeroa liian isot, joten jotain edistystä lienee tapahtunut. 

Koska ylitin noin vuosi sitten 40 ikävuoden rajapyykin, on varmaan viimeinkin aika tehdä oman terveyden eteen jotain. Ja se jotain tässä kohtaa tarkoittaa elintapojen muutosta, jonka seurauksena uskon vakaasti, että myös paino lähtee putoamaan. En tietääkseni ole kärsinyt ainakaan aikaisemmin harhoista, joten pitäydyn kuvitelmassani. 

Minä olen lukenut ja kuunnellut kymmeniä artikkeleita/luentoja/ohjeistuksia pysyvästä painonpudotuksesta. Teoriataso siis lienee hallussa. Avain painonpudotukseen on helppo: syö vähemmän kuin kulutat. Olen yrittänyt pitää ruokapäiväkirjaa moneen otteeseen, mutta aina se on jotenkin vain jäänyt. Jaksan ehkä pari viikkoa, sitten koko juttu unohtuu. Ja omista syömisistään on todella vaikea olla rehellinen ilman syyllisyyttä. 

Minun ongelmakohtani on syöminen. Jätän aterioita väliin ja nälissäni ahmin sitten liikaa ja ihan vääriä ruoka-aineita. Ensimmäinen askel on saada ruokailurytmi kuntoon. Tavoitteena on syödä joka päivä aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Kelataan aikaa taaksepäin eiliseen. Jätin väliin aamiaisen, koska oli kiire. Nautin lounaan ja välipalan. Päivällinen jäi väliin, iltapalaksi söin puuroa. Kaloreina mitattuna en mitenkään saanut noilla skippauksilla tarvittavaa kalorimäärää täyteen. Eli, siitä huolimatta, että olen lihava, en syö riittävästi. Elimistö on jatkuvalla säästöliekillä ja varastoi kaiken syömäni. Nyt täytyy siis opetella kokonaan uusi tapa syödä.

Suurin kompastuskivi laihdutusyrityksissäni on ollut se, että yritä liikaa kerralla. Ruokaa mahdollisimman vähän ja liikuntaa mahdollisimman paljon. Tästä seuraa se, että minulla on jatkuvasti nälkä. Joka taas lähes automaattisesti johtaa siihen, että repsahduksia ja ahmimiskohtauksia tulee usein. Ja se näiden jälkeinen morkkis on valtava. Jaksan maksimissaan kaksi kuukautta äärettömän tiukkaa kuuria ja sitten heitän lenkkarit nurkkaan. Toinen kompastuskivi on herkkujen demonisoiminen. Kaikki herkuiksi luettavat ruoat ovat pahasta ja ehdottomasti kiellettyjä. Tähän liittyen luin Patrik Borgin kirjoituksen 80/20 periaatteesta syömisessä, joka avasi silmiäni. Se yksi pieni herkku päivässä tai repsahdus jollain aterialla ei kaada maailmaa, jos 80 % syömästäni ruoasta on "oikeanlaista". Voin siis syödä vaikkapa pullan päivässä, eikä se tuhoa koko urakkaa. Satunnainen kolmen pullan syöminenkään ei tee peruuttamatonta vahinkoa. 

Ennen kaikkea minun pitää opetella olemaan itselleni armollinen. Opetella hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Jos en voi hyvin korvien välistä, en voi onnistua myöskään tässä muutoksessa. Tukena urakassani on Ylen Jenny ja läskimyytinmurtajat - yhteisö. On huojentavaa, miten en ole yksin näiden ongelmieni kanssa.

Esikoiselle lapaset jalkapallojoukkuuen mukaan. Ja onhan meillä samanniminen jääkiekkojoukkuekin. Lapanen peukalokiilalla, perusohje Yhteishyvästä. Ilves kuvio Viiriäisenpesästä. Puikot 3,5 mm Zingit. Lankana Ville, keltainen on Viking SportsRaggia.

Kuopus saa saman perusohjeen perusteella tehdyt lapaset, jotka ovat vielä viimeistelyä vailla. Teema on Star Wars Rebels, kuvion tein Star Wars Rebels Mittensien ohjeella silmukoita jäljitellen. Kuva lisätään, kunhan lapaset saadaan valmiiksi.