Viime viikon (15/09) Suomen Kuvalehdessä oli pitkä artikkeli mielenterveysongelmista. En vielä itse ehtinyt artikkelia lukea, mutta luettavien listalla se ehdottomasti on. Ko. lehden artikkelit ovat yleisesti ottaen älyttömän laadukkaita, joten kunhan ehdin asiaan perehtyä, niin kertoilen asiasta lisää.

Edit myöhemmin samana päivänä: Artikkeli luettu ja se herätti paljon ajatuksia. Artikkelissa on haastateltu neljää mielenterveyden ongelmista kärsivää henkilöä. Haastatellut ovat olleet mukana tekemässä kirjaa "En valinnut tätä sairautta", jossa mielenterveyskuntoutujat ovat kertoneet kokemuksiaan. Artikkelissa käydään läpi hyvin terävästi sitä häpeän leimaa joka mielenterveyden järkkyessä ihmiseen lyödään. Myöskään raakaa numerotietoa ei ole unohdettu: viime vuonna Kela korvasi masennuslääkkeitä yli 400 000 ihmiselle. Se on liki 10%:lle suomalaisista. Arviolta 250 000 suomalaista kärsii vakavasta masennuksesta, siis noin 5% suomalaisista. 2000 alle 30-vuotiasta jää vuosittain mielenterveyssyiden vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Hoitoon on vaikea, lähes mahdoton päästä, mikäli ei itse ole kykenevä hoitoa vaatimaan. Yleisin hoitokeino on pillereiden popsiminen jotka, kuten kaikki me "hullut" tiedämme, ei paranna sairautta, vaan lievittää pahimpia oireita. Parantumiseen tarvitaan terapiaa, jota siis ei ole mahdollista saada. Itse jäin miettimään, miten vähän yhteiskunta loppupeleissä tukee työikäisen mielenterveyskuntoutujan paluuta työelämään. Mielummin maksetaan eläkkeitä ja erilaisia tukia, kun tehtäisiin ihmisistä vielä työkykyisiä. Miettikää nyt, 25-vuotias jää työkyvyttömyyseläkkeelle, siinäpä sitä yhteiskunta makselee eläkkeitä viisikymmentäkin vuotta, kun vaihtoehtona olisi ohjata nuori ihminen kuntoutuksen kautta töihin ja "kunnialliseksi veronmaksajaksi". Mikään ei nimittäin tee esim. masentuneelle enempää haittaa kuin yksin kotiin jääminen.

Oma masennus on pysynyt aisoissa. Lääkkeitä en ole syönyt aikoihin, eikä se pelkäämäni synnytyksen jälkeinen masennuskaan iskenyt. Ehkä minulla sitten tosiaan on niin realistinen ote äitiyteen, etten missään vaiheessa kuvitellutkaan sen olevan pelkkää onnea ja autuutta, joten se vauva-arki ei tullut minään yllätyksenä. Totta hitossa sitä ihan jokainen äiti tuntee epätoivoa ja raivoa jos vauva valvottaa yöt, eikä päivälläkään saa nukuttua. Ehkäpä raskausaikana ollut pienehkö notkahdus masennuksen puolelle sitten kompensoi synnytyksen jälkeisen elämän. Mene ja tiedä..