Joskus sitä ihmisen pitää miettiä asioita. Kuten sitä, miten pienestä oma olemassaolo voi olla kiinni.

Pappa kertoi joskus, miten hänen lapsuuden kotonaan oli samassa talossa asunut hänen vanhempansa kaikkine lapsineen, isän veljen perhe sekä isovanhemmat. Lapsia oli paljon ja ikäerot pienet. Papan serkku oli ihan pienenä vauvana sairastunut hinkuyskään. Pappani oli serkkunsa kanssa saman ikäinen, ja vauvat usein pötköttelivät samassa sängyssä. Pienen serkun elämä päättyi sairauteen. Papan äiti oli tuolloin sanonut puolisollee, joka oli lähdössä kirkolle asioille, että tuo valkoista kangasta papan käärinliinoja varten, niin varmaa myös toisen pienokaisen kuolema oli ollut. Mutta niin vaan kävi, että toinen jaksoikin taistella, ja eli kunnioitettaavaan 80 vuoden ikään. Pikkupoikana välirauhan aikaan Karjalan Kannaksella taas pojista olivat kaikenlaiset sotaesineet jännittäviä. Kerran he löysivät räjähtämättömän kranaatin. Paikalla oli ollut myös sotilaita. Pappaa oli alkanut pelottaa, ja hän oli siirtynyt erään sotilaan selän taakse suojaan. Ja samassa kranaatti oli räjähtänyt. Joku oli menettänyt sormiaan, sitä en muista kuoliko kukaan. Pappa selvisi naarmuitta.

Viikonlopun sukukokouksessa serkkuni pohti Jannen syntyneen hieman liian aikaisin. 10 päivää myöhemmin kun syntymä olisi sattunut hänen syntymäpäiväkseen. Serkkuni äiti puolestaan kommentoi asiaan niin, että mikäli Janne olisi syntynyt myöhemmin, ei mummo olisi ehtinyt nähdä tätä ollenkaan.

Väistämättä tulee mieleen, että elämässä kaikella on tarkoituksensa. Vaikka se saattaa paljastua vasta vuosia tapahtuneen jälkeen. En ole erityisen uskonnollinen ihminen, mutta näitä pohtiessa tulee väkisin mieleen, että tuolla jossain ylhäällä on joku joka meitä ohjaa. Ja lähettää suojelusenkeleitä sinne missä niitä tarvitaan. Etenkin pienten poikien suojaksi :D

Viikonlopun sukukokouksen jälkeen suurin tunne on ollut ikävä. Nauratti, kun ajattelin miten pappa olisi ollut iloinen tavatessaan sukulaisiaan, olisi varmaan laittanut elämänsä toista kertaa kuulolaitteenkin päälle, että olisi voinut kuunnella ja puhua muiden kanssa. Ja mummo olisi ihan varmasti tehnyt tilaisuuteen karjalanpiirakoita, vaikka niitä olisi joka tapauksessa ollut tarjolla, ja kahvipöytään ehdottomasti lusikkaleipiä. Ei ole enää mummoa eikä pappaa. Jannen vauva-aikana energia meni jaksamiseen, aikaa suremiselle ei jäänyt. Nyt suru on ottanut kiinni, ja se ikävä tuntuu vaan kasvavan kuukausi kuukauden jälkeen, kun muilla se tuntuu helpottavat. Suremisellekin on näköjään varattava aikaa. Ikävä, se varmaan haalistuu aikaa myöten, mutta muistot säilyvät toivottavasti pidempään.