Näitä huono äiti -hetkiä tuppaa tulemaan nykyisin entistä useammin. Kun on koko ajan huono olo, väsyttää ja koskee, niin mieliala ja pinna eivät ole mitenkään huikean hyvät. Tulee tiuskittua Miehelle tyhjänpäiväisistä asioista, ja mikä kamalinta, huudettua Jannelle. Jälkeenpäin on ihan kamala olo, vielä pahempi kuin silloin huutohetkellä. Otan lukua noin sataantuhanteen, lähden pois huoneesta hetkeksi jne jne, etten ihan koko aikaa raivoaisi, mutta silti tulee pimahdettua ihan turhan usein. Välillä kykenen olemaan ihmisiksi pitkiäkin aikoja, mutta sitten on niitä viikkoja, jolloin pieninkin vastoinkäyminen saa minut kiihtymään nollasta sataan. Ja noilla helvetin hormoneilla on varmasti pakko olla osuutta asiaan, en ihan oikeasti voi olla näin kamala äiti.

Ja koska tunnen olevani jo valmiiksi maailman paskin äiti ja vaimo, niin itsekkäästi päätin ottaa parin viikon päästä ihan omaa aikaa. Vaikka olen itse sen viikon kotona, vien Jannen hoitoon ja ajelen kohti Hämeenlinnaa päiväksi. Vietän aikaa ilman perhettä. Ja kärsin varmaan seuraavan vuoden omatunnontuskia lapseni hylkäämisestä, kun vaan olen niin itsekäs. Puolistuksekseni voitaneen sanoa, että en ole ollut yksin kotoa poissa sitten viime toukokuun.. Vaikka olen vakaasti sitä mieltä, että lasten ollessa pieniä, eletään lasten ehdoilla, olen myös sitä mieltä, että koko perhe voi huomattavasti paremmin, mikäli perheen äiti ei ole koko aikaa kuin perseeseen ammuttu karhu.

Ehkä olisi syytä aloittaa vaikkapa lenkkeily joko yksin tai seurassa, jotta pahimmat agressiot saisi purettua sinne, eikä suinkaan lapsireppanalle karjumalla. Jos jollain on ylimääräisiä hermoja, pitkää pinnaa tai märkiä päreitä, niin meille voi lähettää niitä kiitos. Muuten lapseni kasvaa vihaamaan aina kiukkuista äitiään ja Mies kyllästyy katsomaan alati hapanta naamaani.