Joulu (tästä raskaudesta nyt puhumattakaan) herkistää mielen ihan joka vuosi. Mieleen tulee ne monet joulut mummolassa, jossa tunnelma oli ihan omaa luokkaansa. Maalla hankien kimaltaessa saunottiin ulkosaunassa. Saunalle ja takaisin käveltiin jäälyhtyjen muodostamaa polkua pitkin. Hautausmaalla kierrettiin suvun haudat. Syötiin hyvin, avattiin lahjat jne. Joskus varmaan satoi vettäkin, mutta mieli on erikoinen, se muistaa vain ne lumiset, oikeat joulut.

Näiden ajatusten myötä sitä herää kaipaamaan edesmenneitä läheisiä. Kuinka paljon olisinkaan halunnut Jannen tuntevan nämä minulle tärkeät ihmiset, Pentti-sedän, Mummon ja Papan. Niin paljon olisi heillä ollut annettavaa tuolle meidän pienellemme. Monta hauskaa tarinaa kerrottavana, paljon elämänviisautta jaettavana. Onneksi jäljellä on rakasta sukua vielä paljon, ja toivon mukaan vielä pitkään.

Pentti-setä olisi opettanut Jannelle "kynsitulien" teon. Kynsitulet ovat kaiketi ihan oikeasti pienet lämmittelytulet, mutta Pentin ja isäni kynsitulet olivat sitä luokkaa, että moni juhannuskokkokin jäisi toiseksi. Samoin Pentin ja isäni kuorsaus karkoitti kaikki sapelihammastiikerit yöpaikan läheltä, oli turvallista nukkua.

Papan muistelut omasta lapsuudestaan kiehtoivat ainakin minua. Kuinka monta kertaa joku varjelus pelasti pienet pojat kuolemalta. Pappa oli elävä todiste siitä, että suojelusenkeleitä on olemassa. Pienillä pojilla niitä on varmaan kokonainen armeija. Lapsuuden autoretket Papan kanssa veivät meidät ihmettelemään Koiramäkeä ja Sääksmäen siltaa, joista jälkimmäinen aiheutti pelonväreitä valtaisalla koollaan.

Ja kuinka paljon omat lapseni menettävätkään kun eivät koskaan saa Mummon lihapullia, karjalanpiirakoita, lusikka- tai haarukkaleipiä. Toki noita osaa tehdä puoli sukua, mutta eivät kuitenkaan vedä vertoja Mummon tekemille, vaikka likeltä liippaakin. Mummon sylissä oli aina tilaa ja kaapissa herkkuja jokaisen lapsen makuun.

Edessä on toinen joulu ilman Mummoa ja ensimmäinen joulu ilman Pappaa. Aattona sytytämme kynttilät heidän muistolleen, ja ehkä hieman itkeä tirautammekin. Aika kuluu, mutta ikävä ja ne monet monet muistot pysyvät.