Lastenkasvatukseen saa aina järjettömän paljon hyviä neuvoja. Joita sitten me äiti-polot koitamme noudattaa, riippumatta siitä miten järkeviä ne ovat omasta tai kenenkään muunkaan mielestä. Joskus vaikutta siltä, että nuori mies tai nainen selviää armeijasta helpommalla kuin lapsuudesta.

Minä olen päättänyt tehdä asioita toisin. Meillä esim. Janne nukahtaa mielellään äidin tai isän viereen. Josta poika sitten kannetaan omaan huoneeseen (kyllä, Janne nukkuu lopultakin omassa huoneessaan). VÄÄRIN, sanoisivat monet. Minä olen äiti ja minä saan kasvattaa lapseni ihan niin kuin haluan. Kaksivuotias on mielestäni vielä tositosi pieni, ja kaipaa sitä läheisyyttä siinä missä seitsenkuinen pikkuvelikin. Jos lapsi tulee siitä onnelliseksi (ja okei, äitikin), että saa nukahtaa äidin ja pikkuveljen viereen, niin fine. Tätä kun ei tapahdu joka ilta, vaan aina silloin tällöin. Pääsääntöisesti poika nukutetaan omaan sänkyyn. Minun on vaan ihan pakko tunnustaa, että mikään ei mielestäni ole niin ihanaa, kuin uninen pieni lapsi kainalossa tuhisemassa. Minä en vaan kyllästy vieläkään katsomaan noita pikkuisia poikia unessaan. Sitäpaitsi, ne on superihania nukkuessaan, ei tarvi vahtia eivätkä tee mitään kiellettyä. Meillä molemmat pojat päätyvät yleensä 5-6 aikaan aamulla meidän sänkyymme. Jos ne kiikutettais omiin sänkyihinsä, niin meillä ei enää sen jälkeen nukuttais. Nyt saattaa käydä niin, että ne torkkuvat parisenkin tuntia äidin ja isän keskessä.

Meillä lapset pääsevät myös syliin lähes aina kun haluavat. Jossain kohtaa sitten ärsytti, kun jompukumpi lapsista oli aina sylissä, mutta sitten tein asennemuutoksen. Lapset ovat pieniä liian lyhyen aikaa. Ihan kohta syliin ei tulla enää sitten millään. Ja sitten harmittaa. Sitä paitsi, esim. Janne on sylissä max. 5 minuuttia ja lähtee sitten leikkimään, juuri mikään ei ole niin kiireellistä etteikö se voisi odottaa sen viitisen minuuttia.

Muistan miten Jannen saadessani olin synnytyslaitoksella niin arka, että en ihan ekoina päivinä kauheasti poikaa sylitellyt (no, ehkä syynsä oli silläkin, että hb oli 90, enkä saanut sängystä nousta yksikseni, vessareissuistakin piti ilmoittaa hoitajalle, joten vauvan nostaminen ja kantaminen olis ollu aika huono idea). Jotenkin päähän oli iskostunut ajatus, että vauvan pitää nukkua omassa sängyssään heti alusta saakka. Antti sitten puolestaan oli ihan kirjaimellisesti vierihoidossa miltei koko sairaalareissun, ekaan kuukauteen poika ei edes suostunut nukkumaan muualla kuin vieressä.

Ja sitten on nää ravintosuositukset. Meille neuvolassa aina räpätetään, kun Janne saa kotona kevytmaitoa. Aikuinen ihminen saa turhia kaloreita kevytmaidosta, joten itse juon rasvatonta. Mutta onkohan ne suositusten tekijät koskaan seuranneet tuollaista 2v lasta? Kun se ei ole oikeesti hetkeäkään paikallaan. Paitsi nukkuessaan ja meidän pojat ei edes silloinkaan. Meillä ei syödä mitenkään rasvaista ruokaa muuten, joten en usko maidon rasvojen olevan se valtaisa ongelma.

Meillä pojat saa myös räpsytellä valoja. Minulle ei ole kukaan vielä riittävän hyvin perustellut sitä, miksei valoja saisi räpsytellä. Parin minuutin huvista tuskin sähkönkulutus ihan hirveesti kasvaa. Sitäpaitsi ihan kaikesta ei vaan tarvi aina kieltää. Lisäksi meillä saa hyppiä sängyllä ja sohvalla. Tosin se on sit vähän niinku oma moka jos tiput. Ei oikein heru myötätuntoa. Omasta lapsuudestani muistan, miten hauskaa naapurissa oli käydä, kun siellä sai sängyllä pomppia ja kotona ei. Ja naapurissa oli vielä joustinpatjatkin, joten sitä pääsi tosi korkeelle. Meillä ei myöskään kielletä vesileikkejä näin kesäaikaan. Kesä kuivaa minkä kastelee. Mitäs siitä vaikka vaatteita menee joskus kolmekin vaihtokertaa, kunhan lapsi saa olla lapsi.

Vaikka meillä joissain asioissa annetaan hiukan löysää, toisissa pidetään kuri tiukalla. Toista ei saa lyödä, tai muuten kohdella kaltoin. Ruoka syödään pöydän ääressä. Herkkuja ei tipu jos ei syö ruokaa. Kädestä ei saa ottaa tavaroita. Jne jne jne. Eiköhän noita sääntöjä jo tuossa ole riittämiin pienille pojille.