Käväisin tuossa eilen kaupungilla. Ihan yksin, ilman elämäni miehiä. Oli muuten pikkasen outo kokemus. Kaupasta lähtiessä oli ihan sellainen tunne, että nyt jotain puuttuu, kun kädessä oli ainoastaan kassi, eikä tarvinnut roudata lastenvaunuja, kahta lasta ja hoitolaukkua ympäriinsä.

Kävelinpä Seppälän ohitse, jossa ikkunaa koristivat isot julisteet: OMAN ELÄMÄNSÄ HUIPPUMALLI. Kuvassa oli muistaakseni joku kolmikymppinen kiinteistönvälittäjä. Taisin nauraa hirnahtaa ihan ääneen, kun kuvittelin millainen reaktio Seppälän kampanjan vetäjillä olisi, kun minä täyttäisin hakulomakkeen. Myrkytär, 35, kotiäiti. Ennen -kuvat olisivat takuulla kamaa joka säikyttäisi herkimmät aikuisetkin puolihengiltä. Tässä pissa, paska ja puklu -kierteessä sitä on melko tyytyväinen ihan siihen että päällä on edes ulos mennessä puhtaat vaatteet. Meikkiä minulla ei nykyään ole oikein ikinä, kun en ehdi meikkaamaan, ja kampaajalla olen käynyt viimeksi ennen Antin ristiäisiä. Josta on yli puoli vuotta aikaa. Tuskinpa ko. vaateliikkeestä edes löytyisi riittävän isoja vaatteita peittämään nämä laajenneet kurvini. Taitaisin sopia paremmin Lainapeitteen malliksi.

Mutta siis, edessä häämöttää uhkaavasti töihinlähtö. Toisaalta on ihan kiva päästä pois kotoa. Mutta kun olemus muistuttaa enemmän suohirviötä kuin projektipäällikköä, niin ihan kybällä en ole hengessä mukana. Olis siis ihan kiva päästä johonkin muuttumisleikkiin, jossa virttyneestä kotiäidistä tehdään uskottava uraohjus. Koska tällä tällä lookilla säikäytän takuulla työtoverini ja aiheutan vakavia traumoja asiakkaille. Josko sitä sitten näissä tunnelmissa lähtis vaik kampaamaan tuon kuontalonsa. Ja ettis jostain kampaajan (naapurissa asuu yks, et se on ehkä se helpoin osio) ja varais ajan.