Katselin perjantaina kakkosen Nenäpäivää. Muutaman videopätkän jälkeen päätin vaihtaa  maisemaa. Ei kestänyt äidin psyyke katsoa miten lapset elävät kadulla tai toiset kuolevat malariaan. Mietin että kyllä sitä saa olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että on syntynyt Suomeen, jossa lääkäriin ei tarvitse kävellä 9 tuntia kantaen kuolemansairasta pientä lasta selässään. Että pitäis osata arvostaa kotimaataan. Mut vaikeehan se on tuntea kiitollisuutta kotimaata kohtaan, kun kaikki kurjistuu. Onhan meillä toki ihan älyttömän hieno neuvolasysteemi ja periaatteessa liki ilmainen terveydenhuolto, josta kuitenkin kaikki vähänkin kynnelle kykenevät ohjataan yksityiselle puolelle lääkärinhoitoa saamaan, kun on resurssipula. Ja vanhukset ja vammaiset ovat tuotantoeläimiäkin kehnommassa asemassa, makaavat puolipäivää samoissa pissa/kakkavaipoissa, kun joku viisas on keksinyt laskukaavan, jonka mukaan tietty määrä vaippoja vuorokaudessa riittää. Ja sit tää jumalaton pimeys puolet vuodesta vielä kaupan päälle. Ei oo ihme, että täällä masennutaan ja popsitaan pillereitä, sekä tapetaan pari muutakin tyyppiä itsensä lisäksi, kun apua psyyken ongelmiin ei lääkitystä lukuunottamatta saa. Just viime viikolla kuuntelin radiouutisia, jossa kerrottiin nykyisen hallituksen epäonnistuneen surkeasti erityisesti nuorten mielenterveystyön suhteen. Vaikka sitä näiden surullisten kouluanmpumisten jälkeen luvattiin 10 hyvää ja 12 kaunista, ettei vastaavaa enää tapahdu. Nuorten psykiatristen osastojen toimintaa supistetaan, osastopaikkoja lakkautetaan ja siirretään potilaat avohoitoon heikoilla eväillä, terapiaa ei saa, mut lääkkeitä sitäkin enemmän.

Vauvalehdestä luin pariakin juttua. Toisessa pariskunta päätti tehdä abortin, kun selvisi, että lapsella on vakava vamma, eikä tämä välttämättä eläisi muutamia kuukausia pitempään. Toisessa jutussa taas, selvisi syntymän jälkeen, että lapselta puuttui elimiä ja että vakava sairaus tuhosi lapsen maksan kokonaan. 8 kuukauden ikäinen vauva oli viettänyt lähes koko ikänsä sairaalassa. Mieleen pälkähti, että sitä pitäisi muistaa olla kiitollinen siitä, että on saanut kaksi tervettä lasta. Että ens kerralla kun esikoinen makaa koko painollaan kuopuksen päällä ja pienempää sattuu ihan tosissaan, sitä vaan pitäis hillitä itsensä ja rauhallisesti selittää kaksvuotiaalle, että hyi hyi, ei noin saa tehdä, kun pikkuveljelle tulee pipi. Tai kun noin miljoonatta kertaa tehdään jotain joka on ollut aina kiellettyä. Kyllä siinä meinaa se kiitollisuus unohtua, ja ihan puhdas kiukku pukkaa pintaan.

Kolmannessa Vauva-lehden jutussa pariskunta kertoi lapsettomuudestaan. Asia on ihan varmasti jokaiselle lapsettomuudesta kärsivälle kipeä asia. Itse luulin 10 vuotta, että en tule koskaan saamaan lapsia. Hieman ennen Miehen tapaamista olin jo ottanut selvää siitä, kuinka paljon ulkomainen adoptio tulee maksamaan ja mistä maista sinkkuäidillä on mahdollisuus lapsi saada. Katkerammaksi tilanteen (=lapsettomuuden) tekee varmasti se, kun lähipiiriin lapsia tulee kuin sieniä sateella, ja kuulee miten sellaisetkin ihmiset lisääntyvät, joille ei sitä oikeutta soisi, koska he eivät lapsista pysty huolta pitämään. Tässäkin tilanteessa sitä miettii, että kyllä pitää olla kiitollinen kahdesta terveestä lapsesta. Mutta silti sitä jossain sielunsa sopikassa ei haluaisi kuitenkaan tyytyä tilanteeseen, vaan saattaa heikkona hetkenä vielä kumminkin toivoa sitä tyttöä. Vaikka pitäisi olla kiitollinen tästä tilanteesta, ja vaikka hermo meinaa mennä noiden veljestenkin kanssa aika ajoin.

Eilen katsoin Ykköseltä dokumenttia Monica ja David. Se kertoi Downin syndroomaa sairastavasta pariskunnasta. Miten normaaleilta heidän haaveensa kuullostivatkaan: naimisiin, perhe, hyvä työpaikka, tulla toimeen omillaan. Asian vierestä muuten, molempien isät olivat lähteneet lätkimään, kun lapsi oli ollut alle vuoden ikäinen, eikä kummastakaan ole sen koommin kuulunut mitään. Tuli mieleen, että millainen isä hylkää oman lapsensa. Toki vammaisen lapsen kanssa arki on ihan varmasti raskaampaa ja haasteita on takuulla enemmän kuin mitä uskaltaa edes kuvitella. Mutta minun lähipiirini isät eivät ole niitä vammaisiakaan lapsiaan hylänneet. Nykyään ei enää ole korrektia toivoa lapsesta tyttöä tai poikaa. Pitää sanoa, että ei sen väliä, kunhan lapsi on terve. Että sehän on enemmän mitä koskaan on uskaltanut toivoakaan. Koko raskausajan mietin, että ihan sama kumpi sieltä tulee, kunhan lapsi on terve. Mutta mitäs jos ei olis ollutkaan? Olisimmeko päätyneet aborttiin, vai hoitaneet vammaisen lapsen? Onko väärin iloita siitä, että omat lapset ovat terveitä, kun kaikkien lapset eivät ole? Onko vammaisten tai vakavasti sairaiden lasten vanhempien mielestä väärin toivoa tervettä lasta? Kun ihan varmasti sitä vammaista tai sairasta lasta rakastaa ihan yhtä paljon kuin tervettäkin. Näin ainakin luulisin. Kun ihan samalla tavalla se vammainenkin lapsi on ihminen. Erilainen kyllä, mutta ihminen silti. Tällä en sitten millään muotoa halua moralisoida ketään, joka on abortin tehnyt kun on selvinnyt ettei lapsella olekaan kaikki hyvin. Ratkaisu on jokaisen henkilökohtainen, eikä varmasti ikinä helppo. Sitä surua kantaa takuulla sisällään koko loppuelämän. Ja koska minun ei ole koskaan tarvinnut sellaista päätöstä tehdä, en voi kuvitellakaan miten vaikeaa se on.

Olen siis äärettömän kiitollinen terveistä lapsistani, vaikka se ei olisikaan korrektia ja vaikka sitä tyttöä joskus kaipaankin ja vaikka nuo kaksi maailman ihaninta lastani meinaavat aika ajoin tehdä minut hulluksi. Olen kaikesta paskasta huolimatta kiitollinen siitä, että asumme Suomessa, jossa on mahdollisuus saada apua kohtuumatka ja -ajan päästä sairaalle lapselleni, emmekä asu Afrikassa, jossa joka 30:s sekuntti lapsi kuolee malariaan, koska lääkärinapua ei ole saatavilla. Ja sillä uhallakin, että loukkaisin jotaikuta, aion lähettää joulukortteja, joissa on lasteni kuva. Lapsettomat lähettäköön minulle sitten kuvia kaukomatkoistaan, käsittämättömän hienoista ja kalliista kengistään, uskomattomista käsityöluomuksistaan tai kehuskelkoon kahdeksan tunnin keskeytymättömillä yöunilla. Koska ihan oikeesti, kaipaan joskus ihan kaikkea noista lapsettoman elämän aikaisista asioista. Asioilla on puolensa, vaikka eipä se varmaan lohduta sitä ihmistä, joka haluais sen nyytin käsivarsilleen tai tätä ihmistä, joka kaipais kaukomaille lämpöön shoppailemaan ja nukkumaan keskeytyksettömiä yöunia.