Näin viime yönä ahdistavuudessaan ihan huippuluokkaa olevan unen. Siinä Mies jäi kiinni pettämisestä. Kun vaadin häntä asiasta tilille, hän vain naureskeli. Minä itkin ja raivosin ja kovistelin Miestä, että kuinka kauan suhde on jatkunut ja mitä hän nyt aikoo tehdä ja ennen kaikkea miksi ihmeessä. Samaan aikaan laskeskelin, miten saisin pidettyä nykyisen kotimme, jos kerran toinen lainanlyhentäjä päättää ottaa ritolat.

Mietin unessa, että helppokos se on sen uuden naisen olla ihana ja viehättävä, eikä usein kiukkuinen ja välillä nalkuttavakin, kun eihän se toinen nainen ole saanut kahta lasta reilussa kahdessa vuodessa ja nukkunut koko ajan huonosti. Ja jos toista tapaa kerran pari viikossa, niin sitä oikeasti jaksaa joka suhteessa panostaa tapaamisiin. Suunnittelin kostoa. Ilmoitin Miehelle, että minä muuten pidän lapset. Ja hän saa viettää lasten kanssa aikaa joka toinen viikonloppu. Sitten keksinkin, että jumaliste, raivostunut nainen kyllä pystyy parempaankin. Ja minä olen melko tunnettu kostotoimenpiteistä, kun minut oikein pahasti raivostuttaa. Terkkuja vaan exille ;o) Päätin että lapset ovat vuoroviikoin minulla ja vuoroviikoin Miehen ja tämän uuden naisen luona. Siinäpä sitä nähdään miten pitkään on kivaa ja ihanaa, kun entisen suhteen lapset ovat osa jokapäiväistä arkea. Et siinä saattais sisustussuunnittelijan suunnittelema koti ja ihanan vapaa elämä minun Mieheni kanssa saada hiukkasen uusia ulottuvuuksia. Et katotaan kuin kauan se uus jaksaa olla nalkuttamatta, kun 500 pikkuautoa on ympäri kämppää, vaatteet räässä ja ruoassa, eikä kahdenkeskistä aikaa juuri ollenkaan. Mietinpä sitäkin, että antaisin lapset Miehelle kokonaan, mutta siinä kohtaa kyllä tuli mieleen, et kosto osuis omaan nilkkaan, kun lapsia ikävöisin kuitenkin hurjasti.

Heräsin unesta keskellä yötä peloissani, ahdistuneena ja ennen kaikkea vihaisena. Hyvä etten kiukkupäissäni vetänyt Miestä kuonoon. Vaikka eihän uni hänen vikansa ollut. Sain kuitenkin rauhoitettua itseni, mutta vielä aamulla herätessäkin takaraivossa oli jotenkin raivokas olo, ja olin Miehelle hiukan kiukkuinen unestani. Mut en tietenkään sanonut hänelle asiasta mitään.

Olen sitten aamun pohdiskellut, että mitä uni oikeastaan yritti kertoa. Enkö osaa Miesta arvostaa tarpeeksi? Onko parisuhde kärsinyt jotenkin liikaa vanhemmuudesta? Eikö meillä ole aikaa parisuhteen hoitamiseen? Onko peli nyt menetetty? Koska onhan se nyt ihan selviö, että lasten saaminen muuttaa parisuhdetta. Ja jos lapset ilmaantuvat näinkin peräkanaa kuin meillä, niin suhde joutuu lujille. Kun väsyttää, kiukuttaa, ei ole omaa aikaa, ja jossain kohtaa pitäs sitä parisuhdettakin hoitaa. Kaipa se pitäs tehdä lukujärjestys jokaiselle viikonpäivälle. Että iltaisin kun lapset on saatu nukkumaan niin maanantaisin on toisen vapaa ilta surffata netissä, tiistaina toisen. Keskiviikkona panostetaan parisuhteeseen. Torstaina taas molemmat saavat tehdä just sitä mitä lystää. Perjantaina vietetään aikaa yhdessä. Jne jne. Kun ainakin meillä tuppaa tuo ajankäyttö menemään niin, että vaikka näennäisesti ollaankin yhdessä, niin molemmat tekevät kuitenkin jotain muuta, luetaan, surffataan netissä, minä neulon.

Mutta niinhän sen joku tutkimus sanoi, että ensimmäiset kolme vuotta lasten ollessa pieniä ovat parisuhteelle ne vaikeimmat ajat. Ja sen jälkeen, jos ollaan yhdessä pysytty, alkaa helpottamaan ja on eritavalla aikaa parisuhteelle. Ja vaikka minä joskus vannoinkin, että kun olen äiti, niin olen samalla myös vaimo, niin kyllä se vaan niin menee, että ensin olen äiti ja vasta sitten vaimo. Siitäkin huolimatta, että välillä tuntuu varmaan puolin ja toisin, että toinen saa mennä niin kauas kuin pippuri kasvaa, niin ihan oikeasti rakastan Miestä ja teen kyllä kaikkeni, että tämä kestää. Ehkä se on vaan hyvä, et on paskaunien öitä, joiden jälkeen tajuaa miten tärkeä se toinen ihminen oikeastaan onkaan.