Minä vihaan tätä sairautta. VIHAAN. Se estää minua toimimasta normaalisti. En kykene mihinkään, en jaksa mitään, en muista mitään. Pään sisällä on mustaa, mustaa ja mustaa. Tunnen valtaisaa syyllisyyttä siitä, että en ole hyvä äiti, vaimo, sisko, tytär, ystävä. Kun en vaan yksinkertaisesti kykene muuhun kun selviämään jälleen yhdestä päivästä hengissä.

Joku on joskus sanonut, että ottaisi mielummin syövän kuin masennuksen. Kukaan ei koskaan sano syöpäpotilaalle, että ota hei nyt itseäs vaan niskasta kiinni, kyllä se siitä. Tai että mene kuule lenkille, sillä se olo paranee. Masennusta ei ymmärrä kukaan joka ei ole sitä itse sairastanut. Kukaan muu ei ymmärrä tämän sairauden kaikkinielevää voimaa. Paha olo on jatkuvaa. Sosiaalinen jaksaa olla hetken kerrallaan ja sitten voi mennä viikokin ettei halua tavata ketään. Minä haluan parantua. Haluan olla oma, normaali itseni. Tavata ystäviä, käydä kaupungilla, pitää hauskaa. Ei minusta ole kivaa pelätä koko aikaa, olla sairas. En kestä uusia sosiaalisia kontakteja, ne uuvuttavat minut, pelottavat. Kaupungilla käynti ei ole enää kivaa, mieluiten teen ostokseni netissä. Vieraiden ihmisten läheisyys ahdistaa. Olo on kuin olisi tippunut syvään kaivoon, jossa on pimeää ja josta ei pääse pois. Poljen vettä henkeni edestä, ja on vain kyse hetkistä jolloin en enää jaksa.  

Onnekseni minulla on hyvä vertaistukiverkko. On olemassa ihmisiä jotka tietävät miltä minusta tuntuu. Jotka eivät sano että ota itseäsi niskasta kiinni vaan ja mene lenkille. Lapset pitävät minut hengissä ja edes jotenkin tolkuissani. Lasten takia on pakko jaksaa. Lasten jättäminen pelottaa jo ajatuksena niin paljon, että en kykene itselleni tekemään mitään. Minunkin lapseni tarvitsevat äitiä. Mieluiten antaisin heille terveen äidin. Sellaisen joka jaksaisi leikkiä ja osallistua. Mutta ainakin minä otan lapset miltei aina syliin, kuuntelen heidän tärkeitä juttujaan ja vastailen kiperiin kysymyksiin, kuten miksi kissat eivät muni. On meillä kivaakin. Ilman lapsia ja Miestä en varmaankaan enää olisi tätä kirjoittamassa.

En tiedä mitä tällä yritän sanoa, puran kaiketi vain pahaa oloani. Kun en enää oikein edes pysty puhumaan asiasta niille, joille pitäisi, läheisilleni. Haluaisin vain olla, olla ajattelematta, nukkua vaikka kuukauden putkeen. Olen niin valtavan väsynyt.