Pieni sana. Viisi kirjainta. Sana joka saa rohkeimmankin ihmisen vapisemaan. Minun elämääni se ilmaantui taas, puhelinsoiton myötä. Tällä kertaa diagnoosin on saanut hyvä ystäväni. Ilta meni itkiessä.
Olemme tunteneet ystäväni kanssa 14 vuotta. Jäin oikein eilen miettimään, mihin tämä aika oikein on kadonnut. Olemme alusta saakka olleet samalla aaltopituudella. Ja vaikka työpaikat ovat vaihtuneet, olemme saaneet lapsia, sairastaneet masennusta ja nähneet kaikesta huolimatta harvoin, on yhteys silti säilynyt. Masennuksen myötä meistä tuli entistä läheisempiä, oli yhtäkkiä joku joka tajusi miltä minusta tuntuu. Ja nyt tämä. Ihan kun masennuksessa ei olisi riittämiin, tuli syöpä.
Olen optimistinen. Uskon että ystäväni selviää. Mutta silti minua pelottaa ja itkettää. Teen parhaani, jotta olen hänelle tukena jos hän sitä tarvitsee. Ja uskon, että sinä ystävä-kallis selviät tästäkin voittajana.
Kommentit