Masennus on syvältä. Niin syvältä ettei sinne aurinko paista. Ei vaikka nakuna pyllistäisi kohti aurinkoa. Eräs ihminen sanoi osuvasti, että olis parempi jos ois aivokasvain kuin masennus. Silloin muut ihmiset suhtautuisivat masentuneeseen aivan eritavalla, kuten sairaaseen ihmiseen ei niin kuin hulluun.

Olen käynyt nyt tammikuusta saakka ryhmäterapiassa ja sitä ennen muutaman kerran yksilöterapiassa. Olen syönyt lääkkeitä kohta 4 kuukautta. Terapia auttaa, mutta sen loppuminen muutaman viikon päästä ahdistaa aivan suunnattomasti. Niin paljon että en edes uskalla ajatella miten pärjään sen jälkeen. Itkettää ja pelottaa jo valmiiksi. Tänään on siis huono päivä. Tulevaisuus pelottaa. 

Viime yön valvoin taas kerran. Aivan kuten edellisenkin. Sain nukuttua joskus aamuyöllä. Eilen oli pakko nousta aikaisin hoitamaan asioita, ja koko päivän oli oikeastaan ihan hyvä mieliala. tänään kun ylösnousemisen pakkoa ei ollut , heräsin puoliltapäivin ja mikä itsensä pieksäminen siitä alkoikaan. Se järkevä minä tietää että ihmisen on nukuttava. Se masentunut minä syyttää laiskaksi ja saamattomaksi. Kaunis päivä menee ihan hukkaan sisällä itsesäälissä rypiessä.

Ystäväni J (hän siis toimii hoitoalalla, joten tietämystä lääkkeistä on) ehdotti lääkeannoksen puolittamista, kun lääkkeilläni on se vaikutus että ne valvottavat. Mutta en uskalla edes koittaa, kun olo on paska jo muutenkin. Nyt ovat lääkkeet lopussa samoin kuin rahatkin. Pitäisi nöyrtyä ja soittaa äidille ja pyytää rahaa lainaksi. Olen taas siinä pisteessä että ulosmeno ahdistaa, enkä pysty syömään. Illalla pitäisi saada itsensä raahattua tunneille. Miten sitä  minnekään lähdet, kun on silmät itkusta turvoksissa ja pelkäät vastaantulijoiden katseita. Kun olisi edessä pelkästään luennolla istumista, mutta ei, ryhmätyötä perkele. Miten sitä selität puolivieraille ihmisille, että sori vaan oon nyt tänään vähän enemmän masentunut, joten en kykene tekemään mitään, älkää antako itseänne millään lailla häiritä jos itken tai juoksen vessaan itkemään.

Terapeuttini sanoi minulle jo ensimmäisen terapiakerran jälkeen, että minun olisi oltava armollisempi itselleni.  Helppo sanoa, kun olen aina ollut se vahva joka pärjää ja menee vaikka läpi harmaan kiven. Olen halveksinut heikkoja ihmisiä mm. päihdeongelmaisia. Jos juominen on se syy joka aiheuttaa ongelmat, lopeta juominen. Nyt kun olen itse heikko, enkä edes pahalla sisullanikaan pääse tästä suosta ylös, alan ymmärtää. Mutta en osaa olla armollinen itselleni. Kaksi päivää seuraavaan terapiaan..