Minun sukupuolvelleni ja meidän lapsillemme itsenäisyydellä ei ole samanlaista kaikua kuin omille vanhemmilleni tai isovanhemmilleni. Vanhempani ovat syntyneet 6-10 vuotta sodan jälkeen. Isäni isä oli rintamalla, äitini isä oli sen verran nuori, ettei rintamalle vielä joutunut, mutta evakkoon kuitenkin. Sota oli siis läsnä molempien perheessä.

Olen käynyt äidin isän, papan, kotipaikalla kerran. Taloa, tai muitakaan rakennuksia ei ole jäljellä, paikalla on peltoa. Onneksi luonto pysyy, ja pääsimme papan kanssa hänen lapsuuden uimapaikalleen uimaan. Nämä matkat olivat tärkeitä papalle, ja olen iloinen että pääsin mukaan.

Muistan miten ihan pienestä saakka minusta oli aivan kiva kuunnella juttuja papan lapsuudesta. Lapsuus tuolloin oli hieman erilaista kuin esim. omani. Pappa veljineen ja lähiseudun lapsineen olivat löytäneet metsästä räjähtämättömän kranaatin. Isommat pojat sitten halusivat räjäyttää sen, ja heittivät muistaakseni kivillä kranaattia. Pappa oli joukon nuorimpia, ja häntä rupesi sitten isojen poikien touhut pelottamaan. Hän siirtyi kauemmas, ja eikä mennyt pitkään kun kranaatti räjähti. Kukaan ei kuollut, mutta ainakin joku pojista menetti rytäkässä sormiaan.

Toisen kerran taas pojat olivat löytäneet pommin. Reippaina he nostivat pommin hevosekärryihin ja lähtivät viemään löytöään läheiseen varuskuntaan. Poikia oli ensin yritetty hätistellä pois alueelta, mutta kun joku huomasi mitä heillä oli mukana, alkoi tapahtua. Varuskuntaan annettiin hälyytys ja pojat saivat huutia ensinnäkin siitä, että pommiin olivat koskeneet ja toiseksi siitä, että olivat lähteneet räjähtämätöntä pommia kuskaamaan mihinkään. Taisivatpa saada jokainen vielä selkäsaunankin kotonaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ammattilaiset hoisivat pommin räjäytyksen, ja pojat selvisivät tälläkin kertaa säikähdyksellä.

Olen katsonut Ylen lähettämää dokumentti sarjaa Isien sota. Ja sen myötä herännyt miettimään, miten paljon sota kuitenkin vaikuttaa yhä edelleen suomalaisten elämään. Ensimmäisessä osassa kerrottiin miten isän paluu rintamalta johti suoranaiseen perhehelvettiin. Äiti oli niin epätoivoinen, että halusi heittää lapsensa jokeen ja mennä itse perässä. Isä oli perheen pienimmälle syöttänyt voimakkaita rauhoittavia lääkkeitä, koska tämä ei ollut muuten hiljaa. Mitään kriisi- tai vertaistukea ei tuolloin ollut, joten jokaisen rintamalta palanneen oli koitettava selvitä sodan kauhuista omin neuvoin. Toiset selvisivät paremmin, toiset huonommin. Sodan seurauksena jakson kertojana toiminut mies ja hänen lapsensa käyvät terapiassa. Isän lapsuus on vaikuttanut niin voimakkaasti koko perheen elämään. Ohjelman myötä rupesin pohtimaan oman isäni sukua, ja ehkäpä sieltäkin voisi löytyä joku sodan jälkeinen trauma, jos oikein rupeaisi asiaa penkomaan.

Me, minun sukupolveni, olemme rauhanajan lapsia. Meistä monella ei ole mitään hajua sodan kauhuista. Minun lapsilleni sota tulee toivottavasti olemaan asia, josta he vain lukevat. Heille ei ole kukaan enää kertomassa millaista sota-aika oikein oli. Hyvä niin.

Minä olen kiitollinen sotiemme veteraaneille siitä, että he taistelivat meille itsenäisen maan. Ihan aina en jaksa olla maastamme kovinkaan ylpeä, mutta noin pääsääntöisesti täällä on hyvää elää.