Olen ehkä joskus aiemminkin kirjoitellut siitä, miten vihaan epäreilua kohtelua. Ja etenkin jos se kohdistuu minuun itseeni (no, kukapa sitä tykkäis olla kynnysmattona). En ole luonteeltani mitenkään pitkävihainen noin yleisesti ottaen, mutta kun kärsivällisyyttäni koetellaan äärimmilleen, naksahtaa päässä ja voin olla kymmeniäkin vuosia puhumatta jollekin. Minulla on muutama entinen ystävä, joille en tule todennäköisesti itse koskaan puhumaan mitään, paitsi mahdollisesti siinä tilanteessa, että he pyytävät anteeksi tekosiaan. Ja koska aikaa on mennyt jo niin pitkään, en usko tilanteen muuttuvan miksikään.

Kun minua on kohdeltu väärin (siis ihan oikeasti kohdeltu, eikä tapahtuma ole omaa kuvitelmaani), niin toki ensimmäinen reaktio on viha ja kiukku ja näiden jälkeen kosto ja ennen kaikkea se kaiken pahan toivominen. Eräälle eksälleni toivoin onnetonta rakkauselämää koko loppuiäksi. Henkilön tuntien, hän kyllä osaa huolehtia asian haluamalleni tolalle suuremmin ponnistelematta. Entiselle työnantajalleni taas toivoin konkurssia. Paha kyllä tämä toive ei toteutunut, vaan firmalla menee melko hyvin. Mut vielä on toivoa ;o) Toiselle saneeraajapomolle taas toivoin epäonnistumista työssään, hänestä minulla ei tosin ole mitään tietoa, mutta firmaa ei enää ole olemassakaan, joten ehkä tää korvaa hieman sitä.. Paha vaan, että samassa rytinässä meni muutamalta kaveriltanikin työpaikka, mutta siitä en kyllä syytä suostu niskoilleni ottamaan.

Mihinkään todellisiin toimiin en luonnollisestikaan aio kostonhimossani ryhtyä. Joskus vaan helpottaa niin pirusti, kun sen pahimman kiukkunsa saa purettua edes omassa mielessään ja kärsityt vääryydet muutettua omaksi voitokseen ja toisen tappioksi. Ja kyllä, mikäli entinen työnantajani tekee konkurssin, niin saatan ehkä hieman nauraa ääneen. Tai mikäli eksäni onnistuu jälleen sössimään suhteensa, niin suupieleni saattaa vetäytyä hienoiseen hymyyn, vaikka en yhtäkään eksistäni enää takaisin huolisi. En edes kilon paloina kultalautaselta, en vaikka palat olisivat kastettu maailman parhaaseen suklaaseen.

Kyllä, olen pikkumainen ja vittumainen ihminen sille päälle sattuessani. Joskus sitä salaa kuitenkin toivoo, että olis joskus siinä tilanteessa, että voisi eräille ihmisille kirjoittaa vaikkapa kirjeen. Että sielläpä sinä ryvet pohjamudassa ja että jos olisit toiminut toisin, olisit voinut saada osasi tästä kaikesta. Mutta koska näin tuskin tulee ihan heti tapahtumaan, niin sen sijaan puran kiukkuani omassa päässäni ja blogissani. Ja odotan sitä ihmettä, että minusta tulisi yhtäkkiä fiksu, kypsä ja niin valmis ihminen, että voisin nousta kiusaajiani korkeammalle tasolle noin niinkuin henkisesti.

Sillä välin  toivotan tietyille ihmisille kaikkea pahaa. Ja teille kaikille muille kaikkea hyvää :o)