Maailmassa tapahtuu paljon ja isoja asioita. Olen yrittänyt ymmärtää eri osapuolia siihen kykenemättä. En ota kantaa tässä, tai muussakaan, postauksessani Euroopan pakolaistilanteeseen. Minulla on asiasta oma vihervasemmistolais-mielipiteeni, jota en tuo sen enempää julki. 

Olen elämässäni ensimmäistä kertaa sanaton ihmisten pahuuden ja julmuuden edessä. Enkä nyt vittaa tällä mihinkään yksittäiseen Suomessa vaikuttavaan ihmisryhmittymään, mikäli joku halusi sellaista rivien välitä lukea. Vaan ihan siihen juurisyyhyn miksi nämä ihmiset kotiseudultaan pakenevat. Minun mielestäni hirmuteoissa uskonto on tekosyy, todellinen syy on vain pönkittää omaa valta-asemaa, herättää kauhua kaikissa muissa ja kerätä siinä sivussa jättimäinen omaisuus. Olen yrittänyt pysyä esim. Somessa kovin puolueettomana. Koska en jaksa vääntää kenenkään kanssa omista tai omistani eroavista asioista. Kun se ei johda mihinkään.

Mutta ei tästäkään tämän enempää. Toinen iso asia elämässäni, sairaus, pääsi yllättämään jälleen kerran (vaikka ei pitäis). Olen siis ollut kohtalaisen kipuinen (lue: 1-10 asteikolla kipu on ollut tasoa 8 vähintään viitenä päivänä viikossa) taas viime keväästä lähtien. Lopulta asialle tehtiin jotain syyskuun puolivälissä. Se on ihan kiva kun meillä on tää verovaroin kustannettu ilmainen terveydenhuolto. Tai jotain. Pahoittelen sarkasmiani. Vietin elämäni  helvetillisimmät pari kuukautta kesällä, jolloin joku vatipää keksi noin 10 minuutin puhelinkeskustelun perusteella diagnosoida minulla särkylääkepäänsäryn. Meillä täällä Pirkanmaalla tämä terveyden/sairaanhoito on tosi kätevää. Lääkäri tekee diagnoosin potilasta tapaamatta. Diagnoosi perustuu ns. rikkinäiseen puhelimeen. Sairaanhoitaja soittaa minulle, minä kerron tilanteen, sairaanhoitaja kertoo sen edelleen lääkärille, joka kertoo hoitajalle epäilyksensä, jolloin hoitaja soittaa minulle diagnoosin kanssa, ja kun koitan oikaista sairaanhoitajan virheellisiä otaksumia, saan vastaukseksi, että lääkäri on nyt päättänyt näin. Ihan tulee sellainen turvallinen olo. Not. No, nyt tilanne on kuitenkin ehkä kunnossa. Tai ei nyt kunnossa, mutta olen taas lääkehoidossa, jonka pitäisi kohentaa tilannetta. 

Näiden lisäksi esikoinen meni ekalle ja kuopus eskariin, joten perhe-elämässäkin meinaa pitää kiirettä. Esikoisen harrastus työllistää myös äitiä, joten kahtena päivänä viikossa leikin jalkapallomutsia kentän laidalla. Menossa on siis ne ruuhkavuodet. Jännityksellä jäämme odottamaan influenssakautta, vatsatautiepidemiaa ja mitä näitä nyt muita onkaan. Nuhaa ja yskää onkin ollut jo useamman viikon ajan :)