Olen syntynyt keväällä, uuden kasvun aikakautena. Niinpä ehkä siitä syystä, tai sitten ei, tunnen herääväni uudestaan eloon keväisin. Jaksan pimeän syksyn ja talven puhtaasti sillä, että tiedän sen kevään ja sen jälkeen kesän tulevan. Kun lumi alkaa sulamaan pihalta, etsin useampaan kertaan viikossa merkkejä uudesta kasvusta. Odotan krookuksien, tulppaanien ja narsissien nousua. Odotan koivujen hiirenkorvia. Odotan aurinkoisia päiviä, jolloin voi päiväkahvin nauttia pihalla.

20160405_200830%5B1%5D.jpg

Tänäkin vuonna meillä on esikasvatettu. Alla olevassa kuvassa on chilejä, joiden kasvatukseen Mies aikoi perhetyä. Ja ties kuinka monennen kerran meillä kasvatetaan myös kurpitsaa. Lasten mielessä on syksyiset kurpitsalyhdyt. Minun mielessäni taas epätoivo siitä, miten kurpitsat saisi tänä vuonna kasvatettua. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet tämän suhteen kovin epäonnisia. Ehkä kopion ystäväni Tiinan parin vuoden takaisen idean ja ostan valmiita istutussäkkejä ja tuuppaan taimet sinne pihan lämpimimpään paikkaan. 

20160405_200630%5B1%5D.jpg

Tänäkin kesänä meillä suunnitellaan pihaa. Etupihan villiintynyt perennapenkki sai jo viime kesänä kyytiä. Penkkiä rajattiin ja pienennettiin. Kovasti leviäviä lajeja yritettiin myös suitsia vaatimattomampaan kasvuun, mutta lopputuloksen näkee vasta tänä kesänä. Etupihan murheenkryyni on hämärä ja kostea kulmaus, jonne on täysin mahdotonta suunnitella mitään. Se saanee siis rehottaa tämänkin kesän villinä. Todennäköisesti koko kesä menee huokaillessa sitä, mitä kaikkea pitäisi pihalla tehdä, ja sitten ne hommat tehdään raivopäissään viimeisenä lomapäivänä. Näin kävi viime vuonna. Tänä vuonna taloyhtiö tosin uusii raja-aitaa, joten mitään mittavampaa suunnitelmaa ei esim. takapihalle edes kannata tehdä. Ja kun suuren osan pihasta peittää terassi ja vähän pienemmän lohkaisee lasten trampoliini, ei sinne oikeastaa mitään mahdukaan. Mutta ainahan sitä suunnitella saa, jos sit vaikka ensi kesänä...