Vaikka kesä on kauneimmillaan ja kuumimmillaan, uutiset ovat kovin synkkiä. Viime viikolla luin, että mielenterveysongelmaiset elävät keskimäärin 15 vuotta vähemmän kuin ns. terveet ihmiset. Osa elämistä päättyy oman käden kautta.

Eilen taas Yle uutisoi, että nuorten mielialalääkkeiden käyttäjien määrä on kaksinkertaistunut 2000-luvulla. Masennusta hoidetaan kasvavissa määrin lääkkeillä, eikä ohjata terapiaan, josta niin ikään olisi apua. Ja uskon saman tilastotiedon jossain määrin pätevän aikuisillekin. Minun tuttavapiirissäni minä olen ainoa masennukseen sairastunut, joka on heti diagnoosin saatuaan päässyt terapiaan.

Minä sain masennukseeni lääkkeet, ja kuulun siihen onnelliseen joukkoon, jolle ekat lääkkeet sopivat, annostus oli alusta alkaen kohdallaan, eikä mitään sivuvaikutuksia tullut. Näin naisen näkökulmasta mikään ei lannista toipumisprosessia tehokkaammin kuin lääkkeet jotka esim. lihottavat. Mieliala ei ole hyvä noin muutenkaan, ja sit yhtäkkiä huomaat että uppistakeikkaa, lääkkeet ovat paisuttaneet ulkomuotoa kymmenen kiloa.

Muistaakseni joka neljäs suomalainen sairastuu masennukseen. Siis ihan jokaisen meidän lähipiirissämme on melko varmasti yksi tai useampi masentunut. Aina tilaa ei huomaa edes itse, saati sitten ulkopuoliset. Ja kun se tauti iskee niin salakavalasti. Olo ei huonone kertarytinällä, vaan pitkän ajan kuluessa. Sitä ehtii jo miltei unohtaa millainen ihminen oikeasti on ollut.

Miettikääpä, suomalaisista yli miljoona henkilöä syö masennuslääkkeitä, ja määr kasvaa koko ajan. Vikaa on siis jossain isosti. Moinen määrä ei voi johtua ihan pelkästään yksilöstä. Tarttisko tehdä asialle jotain?