Katseltiin viikonloppuna Miehen kanssa niinkin syvällistä elokuvaa, kuin Sex and the City. Jokainen ko. sarjaa seurannut tietää, että harvemmin siitä mitään syvällistä pohdittavaa jäi käteen. Hyvä mieli korkeintaan, aina ei sitäkään.

Ilmeisesti elokuvaan oli kuitenkin pakko saada jotain pureskeltavaa, koska siinä eräs kohtaus pisti oikein miettimään. Päähenkilöt keskustelivat parisuhteistaan, ja Samantha kysyi, että onko olemassakaan sellaista parisuhdetta, jossa oltaisiin koko ajan onnellisia yhdessä. Tähän sitten Charlotte vastasi, että hän ei ole ihan jatkuvasti onnellinen, mutta on onnellinen ihan joka päivä. Ja tätä jäin miettimään.

Etenkin jos perheessä on pieniä lapsia, se parisuhde jää väkisin kakkossijalle. Kun ykkösenä on se lapsi. Väsyneenä tulee riideltyä tyhmistä jutuista ja joskus tuntuu siltä, että olisi mielummin jossain kaukana palmun alla siemailemassa margaritoja kuin kotona jossa sanomista tulee milloin mistäkin. Nämä ajatukset kuitenkin ovat äärimmäisen harvinaisia ja seurausta tosi tosi huonoista päivistä. Ihan oikeasti en kyllä vaihtaisi Miestä ja Jannea ja tuota uutta tulokasta, Hermanniksi kutsuttua, yhteenkään margaritaan tai palmurantaan tai sinkkuelämään.  

Ja kun oikein asiaa mietin, niin tajusin, että minäkään en välttämättä ole onnellinen ihan 100% ajasta, mutta olen onnellinen ihan jokaisena päivänä. Niinä huonoinakin. Kun Janne on kiukutellut ja tehnyt pahojaan ja Mies äksyillyt ja itse ärissyt tyhmästä. Illalla se kaikki unohtuu, kun makoilemme sängyllä kaikki kolme ja poika juo maitoa keskellämme ja kujertelee omia pienen pojan juttujaan. Silloin minä otan Miestä kädestä kiinni ja silitän pojan poskea ja kiitän tästä kaikesta onnesta  joka minulle on suotu.