Tänään oli äitiyden saralla vaihteeksi sellainen aamu, että oksat pois. Tarhasta lähtiessäni olisin antanut lapset eniten tarjoavalle, tai jopa ehkä maksanutkin heistä jotain. Ymmärrän, että talvi on ollut lapsille pitkä, niin se on ollut ihan kaikille muillekin. Note to self: ensi vuonna lomaillaan vähän aikaisemmin.

Aamulla on vaikea herätä itsekin, kun ei vaan meinaa jaksaa. Sen lisäksi pitäisi saada lapset sängystä ylös, puettua ja vietyä hoitoon. Kun yhtälöön lisätään joka-aamuisen äitimäenhaluutänäänmennätarhaan kiukuttelun, koukuttelun ja veljen tönimisen päälle vielä kaikki muu älyttömyys jota keksitään tehdä (= karataan sisältä ulos, karataan autosta, karataan tarhan pihalla, juostaan päättömästi siinä kohtaa kun pitäis riisua), on äitihenkilö aika loppu. 15-30 minuutin ajomatka töihin kuluu puhtaasti hermoja kasatessa ja sykettä tasatessa.

Tyyppiesimerkki aamusta: Miehen kello soi puoli seitsemän maissa. Minä herään yleensä siihen, mutta vetkutan ylösnousemista seitsemään. Herättelen lapset, joista toinen menee yläsängyn toiseen reunaan piiloon ja toinen kääriytyy peittoon ja mutisee, että äiti nututaan (=nukutaan) viä vähän. Kun lapset saadaan lopulta hereille, alkaa se kiukuttelu. Ei haluta riisua yöpukua, ei haluta käydä pissalla, ei haluta ottaa vaippaa pois, ei haluta ainakaan pukea, etenkään jos sen joutuu tekemään itse. Ja sen sijaan että otettais apua vastaan, on ihan pakko jumputtaa vastaan joka asiassa.

Kun vaatteet ovat päällä, saavat lapset katsoa hetkisen aamun lastenohjelmia tai leikkiä sillä aikaa kun pistän itseni lähtökuntoon. Ja yllätys yllätys, kun pitäisi ruveta pukemaan ulkovaatteita, halutaan katosia vielä yksi ohjelma tai leikki on kesken ja äiti tyhmä. Tässä kohtaa viimeistään alkaa äidin hermo kiristyä ja voluumitaso nousta. Äänensävy ei enää ole varsinaisesti pyytävä vaan käskevä. Lopulta haen pojat yksitellen puettavaksi ja perun jonkun päivän kivan jutun. Äkkisiltään voisi kuvitella, että edes kymmenestä kerrasta oppisi tottelemaan, mutta ei. Ja kun kielletään, alkaa huuto ja raivoaminen, ihan kuin sillä olisi ennenkään saanut tahtoaan läpi..

Kun porukka on valmis siirtymään autolle, ehtivät lapset tehdä noin seitsemän metrin matkalla aika monta kiemuraa. On pakko mennä hankeen kahlaamaan, etsiä kiviä maasta, ihmetellä aurinkoa, tähtiä, kuuta, lokkia, juosta kirmata pitkin pihaa kunnes äiti karjaisee komennon siihen sävyyn, että naapuritkin ottavat asentoa. Autossa ei tietenkään voi istua omalle paikalleen. On pakko kiivetä keskipenkille ja kurkkia takapenkille. Tai sitten pyrkiä etupenkille. Kun kersat on lopulta köytetty penkkeihinsä kiinni, ja takaovi suljettu, äiti nauttii pari syvää henkäystä raitista ilmaa.

Auto käyntiin ja alkaa tappelu siitä, kumpi saa valita kuunneltavan lastenlaulun. Normaalisti vuorottelukäytäntö toimii loistavasti. Mutta sitten on aamuja, jolloin äiti on tavanomaistakin väsyneempi, eikä millään jaksa muistaa kuka valitsi viimeksi. Lopputulemana on yksi itkevä lapsi, toinen vahingoniloinen lapsi ja yksi syvään huokaileva äiti.

Matka tarhan pihaan kestää noin 4 minuuttia. Mistäkö tiedän? No siitä että aika on riittävä yhden lastenlaulun kuunteluun, mutta liian lyhyt kahteen. Tarhan pihassa kaksi poikaa ampaisevat eri suuntiin, eikä kumpikaan niistä ole ulko-ovi. Taas äiti uhkailee ja laskee kolmeen ja saa kuin saakin lapset sisään. Sen sijaan, että vaatteet riisuttaisiin kiltisti, on joka ainoa aamu sama sota päällä: hanskat ja pipot lentävät, säntäillään ympäriinsä kuin päättömät kanat ja saadaan äiti romahduksen partaalle. Lopulta hyvin kireiden lauseiden jälkeen molemmat pojat saadaan omiin ryhmiinsä ja äiti pääsee toipumaan aamusta töihin.

Ainakin meillä lapset ovat aamuvirkkuja. Heräävät mieluusti seitsemän maissa (tai kuudelta viikonloppuaamuisin) ja ovat täynnä virtaa heti herätessään. Perheemme äitihenkilö taas ei ole lainkaan aamuihminen. Ja siksi kai se pinna tuppaa palamaan helposti aamutohinoissa. Myöhemmin päivällä asiat hoituvat helpommin ja pinnakin on pidempi. Aamut eivät todellakaan ole tämän ihmisen parasta aikaa.

Älkää käsittäkö väärin. Rakastan lapsiani valtavasti. Suurimman osan aikaa. Mutta on niitäkin päiviä, kun ihan oikeasti mietin äitinä olemisen mielekkyyttä. Äitiys ei tosiaankaan ole auringonpaistetta ja ruusuilla tanssimista, vaan ihan oikeaa työtä. Jota tehdään hiki hatussa, aikataulun mukaan joka ainoa päivä. Minä pääsen sentään viitenä päivänä viikossa töihin, kotiäidit ovat lasten kanssa aina. Hatunnosto siis kotiäideille, en ikinä pystyisi siihen mihin te.