Olen ollut tällä kierroksella masentunut virallisesti nyt kaksi ja puoli vuotta. Ja epävirallisesti kuka tietää kuinka pitkään. Luulin todella pitkään, että olin vain kahden perättäisen vauva-ajan uuvuttama. Kunnes heräsin eräänä päivänä horroksesta ja hain itkien apua. Halusin tappaa itseni. Vältyin jollain ihme konstilla sairaalahoidolta, vaikka olisin ihan varmasti ollut kypsää kamaa suljetulle osastolle ja pakkohoitoon. Olin vaaraksi itselleni, enkä kyennyt huolehtimaan enää mistään. Kotona meni huonosti ja töissä vielä huonommin.

Kuluneet vuodet ovat olleet vaikeita. Masennuksen lisäksi sain diagnoosikseni myös vaikean ahdistuneisuushäiriön ja pakkoneuroosin. Ensin pelotti, sitten helpotti. Kaikelle sille pääni sisällä myllertävälle mustuudelle oli syy. Tai kolme syytä. Kolme pienempää ongelmaa on helpompi pilkkoa kuin yksi valtavan iso. Viimeisen vuoden olen käynyt terapiassa, josta on ollut todella suuri apu. Pikkuhiljaa olen kuntoutumassa ihmisrauniosta elinkelpoiseksi ihmiseksi. Alan pikkuhiljaa pitää elämästäni ja itsestäni.

Tänään tajusin kesken terapian, että olen todellakin menossa sairauteni kanssa valoa kohti. Ja valolla en tarkoita mitään yliluonnollista ja mystistä valoa, jonka oletettavasti näemme kuoleman tullessa, vaan sitä valoa joka valaa uskoa elämään. Olen ruvennut innostumaan asioista. Nautin suunnattomasti monesta asiasta. Paha vaan, että tuppaan innostumaan kaikesta niin paljon, että en meinaa saada mitään valmiiksi. Kaipa tämä on nähtävä hyvänä merkkinä. Siitäkin huolimatta, että Mies on helisemässä keskeneräisten käsityöprojektieni vuoksi.

Odotan innolla sitä, mitä tulevaisuudella on minulle tarjottavana. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tulevaisuus ei pelota eikä ahdista. En pelkää neuroottisesti perheeni menettämistä ja valvo öitäni maalaamalla toinen toistaan karmaisevampia kuvia siitä miten perheeni kuolee tai itse kuolen tai vammaudun pahasti. Sen sijaan minut pitää yöllä hereillä jälleen kerran saamani nerokas idea jostain jutusta.

Kolmas masennuskausi oli koitua kohtalokseni. Oli niin kovin pienestä kiinni, etten sinä yhtenä aamuna ajanut täysillä sillantolppaan. Onneksi en ajanut. Elämä on kuitenkin aika ihanaa.