Jännä juttu, miten Jannesta tuli kertaheitolla iso poika Hermannin synnyttyä. Vaikka kaverihan on oikeesti vielä aika pieni. Viikon erossa olon jälkeen sitä huomasi miten poika on oppinut valtavasti uusia asioita. Uusia sanoja tulee miltei päivittäin. Poika jutustelee omalla siansaksallaan ihan hirveästi, eikä tunnu olevan moksiskaan, vaikka huomaa eittei äiti ja isi vaan tajuu. Ensimmäiset kaksisanaiset lauseet sanottiin tuossa ennen joulua. Omaa tahtoa on jostain pikkumiehelle siunaantunut keskisuuren kotimaisen kaupungin verran, ja sillä sitä sitten vanhempiosastoa koetellaan noin sata kertaa päivässä kirkumalla.

Mutta on se vaan sitten suloinenkin. Äitiä ja isiä pitää pusutella monta kertaa päivässä. Vauvaa käydään silittelemässä usein, joskus nätisti ja joskus vähemmän. Mutta suuremmilta kolhuilta ja draamoilta ollaan vältytty. Janne on aika hyvin tähän saakka vauvaan suhtautunut. Tosin jos pikkuveli on isin sylissä, niin silloin on hänenkin pakko samaan syliin päästä.

Sairaalassaoloaikanani tapahtui sitten se, jota äiti ei olisi halunnut missata, mutta missasi kuitenkin. Nimittäin se eka lapsen suusta hetki. Poika oli Miehen kanssa katsonut uudenvuoden päivänä presidentin puhetta. Oli istunut pitkään isin sylissä ja katsonut tarkasti telkkaria. Ja sitten osoittanut töllötintä ja sanoi: "Mummo!". Ja ihan totta, kun itse katselin illalla uutisista samaa pätkää, niin Halosella ja äidilläni on vähän samanlaiset hiukset. Muuten eivät kyllä muistuta toisiaan.

Kaiken kaikkiaan Jannesta on kasvanut hyvin reipas pieni mies, joka osaa valloittaa kaikki ympärilläolijat.