Raskaushan tunnetusti herkistää naisihmisen mielen. Ja jos hetkeäkään kuvittelet, että herkistyminen loppuu synnytykseen, olet väärässä. Sitten ne hanat vasta aukeavatkin. Esimerkki tuosta reilun vuoden takaa: Jannen synnyttyä sain äidiltäni (vai Pikkusiskolta? Sori, en muista) pienen kirjasen, jossa oli lyhyitä lainauksia poikavauvojen vanhemmille. Siis aforismikirjaksi niitä kai sanotaan. Pääsin ihan sivulle kolme, kunnes itkin valtoimenaan ja kirja piti laittaa jäähylle sairaalan yöpöydän laatikkoon. Muutamaa päivää myöhemmin yritin uudelleen, enkä päässyt sen pidemmälle. Kotiin lähtiessä kirja pakattiin huolella mukaan ja se siirrettiin oman yöpöydän laatikkoon. Enkä ole tuon koommin uskaltanut kirjaa avata. Hirveitä kirjoja ne jotkut tekevätkin! Jos oltais amerikassa, niin haastaisin kustantamon oikeuteen.

Ihan vakio hanat auki -tilanne on sunnuntaiaamuna. Kun lehdessä on paljon kuolinilmoituksia. Ja niitä sitten aamukahvin palan painikkeeksi lueskelen. Ihan normisetit, ne rakas äitimme, isoäitimme ja isomummomme, menee ilman sen suurempia vetistelyjä. Yleensä. Ellei siellä ilmoituksen lopussa satu olemaan sitä "Heittäkää arkulle varovasti multaa, siellä on mummo/ukki/pappa/joku muu, siellä on kultaa". Siitä se sitten alkaa näkö sumentua. Samainen värssy kun oli aikoinaan vuosia sitten ukin kuolemanilmoituksessa meiltä lapsenlapsilta. Astetta nopeammin saadaan kyyneleen aikaiseksi, mikäli kuollut on ollut noin minun ikäiseni ja kaipaamaan on jäänyt lapsia. Alkaa mieli vaeltaa ja miettiä että oispa se kamalaa jos minä tai Mies yhtäkkiä kuolisimme, kun lapset ovat sen ikäisiä etteivät vanhemmastaan mitään muistaisi. Kaikkein nopeimmin se lehti kuitenkin kastuu kyynelistä silloin kun silmiin sattuu pienen lapsen kuolinilmoitus. Pitää hengitellä hyvin pitkään hyvin syvään, että saa koottua itsensä siihen pisteeseen, että kehtaa muun perheen kohdata kasvoista kasvoihin (joo, yleensä siis luen lehden keittössä yksin, juurikin tästä syystä).

Eilen sitten ehdin lukemaan tuoreimman Vauva-lehden, joka kolahti postilaatikkoon jo viime viikolla, mutta erinäisistä syistä en sitä sitten ehtinyt aikaisemmin edes avata. Vauva-lehti on tähän saakka ollut suht turvallista luettavaa. Sellaista vaaleanpunaista tai -sinistä sisältöä, erilaisten perheiden erilaista arkea jne. Mutta sitten joku perkele oli keksinyt viimeisimpään numeroon iskeä jutun perheestä, joka toimi sijaisperheenä ihan vastasyntyneille, adoptoitavaksi aiotuille lapsille. Perhe hoiti vauvaa kaksi kuukautta ja luovutti hänet sitten adoptiovanhemmilleen. Jos joku ansaitsisi Vuoden Hyvä Ihminen -palkinnon, niin se olisi juurikin tämä äiti. Hoitaa pientä vauvaa, kiintyy siihen ja silti pystyy lapsesta luopumaan. Toki vaivasta saa rahallisen korvauksen, mutta miten ihmeessä sitä pystyy sen tutun vauvan antamaan toiselle. Siinä sitä sitten taas luettiin ja itkettiin. Ja toivottiin että jos se lottovoitto vaan osuisi kohdalle ja me pääsisimme muuttamaan isompaan kotiin, niin meillekin noita pieniä mahtuisi pidempiaikaiseenkin asumiseen, tai vaikka ihan kokonaan. Ja jos ei nyt ihan koko Suomen lapsia, niin ainakin Pirkanmaan. Kamalalta tuntui ajatella miten joku pieni vauva joutuu elämään kaksi ensimmäistä kuukauttaan ilman vanhempia lastenkodissa. Vaikka hoitoa ja hoivaa vauva ihan salettina sielläkin saa, niin se hoitaja kuitenkin vaihtuu noin 8 tunnin välein. Ajattelin tehdä valituksen Vauva-lehteen ja vaatia pari ilmaista lisäkuukautta nykyisen tilauksen jatkoksi, kun tuollaisilla jutuilla itkettävät tiineitä äitejä. Kyllä niiden siellä pitäisi tietää paremmin! Piti ihan lohdukkeeksi ottaa pala juustokakkua, että paha mieli menisi ohi.