Törmäsin alkuviikosta Facebookissa ystäväni linkittämään artikkeliin, 12 tapaa, jotka altistavat masennukselle. Tunnistan omassa elämässäni noista valtaosan. Paitsi en kohtia 1 ja 2. Et liiku ja annat rojun ja tavaran kertyä. Tänään bongasin toisen kaverini linkittämän blogikirjoituksen tämän päivän body-kulttuurista.

Olen ihminen joka vihaa liikuntaa. Ihan oikeasti. Minulle se liikkuminen on pakkopulla, jota on pakko tehdä, koska niin pitää kerran tehdä. En nauti siitä. Olen kokeillut vaikka kuinka montaa lajia. Olen joogannut, käynyt erilaisissa jumpissa, pyöräillyt, tanssinut jne. Mutta en ole vielä mistään saanut sitä kuuluisaa euforiantunnetta, saati nauttinut liikunnasta millään lailla.

Olen myös ihminen jonka pitäisi liikkua enemmän. Kiloja kertyy tasaista tahtia. Tiedostan virheet elämäntavoissani ja tiedän kuinka niitä pitäisi muuttaa. En halua mitään fitnessbodya, minulle riittäisi ihan se, että olisin 20 kiloa hoikempi. Mutta kun en vaan.. En haluaisi luopua herkuista, en haluaisi vaihtaa hetkeä neuleen tai kirjan kanssa kuntosaliin. En vaan halua.

Koska edellisten lisäksi olen myös jonkun sortin perfektionisti joissain asioissa, teen kaikki pilkulleen. Muutan ruokailutavat täysin, aloitan treenaamaan, odotan tuloksia viikossa, viimeistään kahdessa. Olen koko ajan nälkäinen, väsynyt ja kiukkuinen. Ja kun tuloksia ei tule parinkaan viikon jälkeen, alan syöpöttelemään. Ja siihen jää se elämäntapamuutos.

Viimeksi pääsin jo pitkälle. Sain muutettua ruokavaliotani ja pudotin painoa 10 kiloa. Kunnes iski masennuksen pahin vaihe päälle, ja rupesin syömään ahdistukseeni. Lienee ihan turha sanoa, että ne kilot ovat tulleet takaisin. Olen siis oravanpyörässä. Olen masentunut ja lihava. Helpottaakseni oloani minun pitäisi aloittaa liikunta, koska se kaikkien mukaan auttaa masennukseen (no ei auta, vaan ruokkii sitä). Kun liikun eikä liikunta tarjoakaan ihmeparannusta, masennun lisää, koska tunnen itseni epäkelvoksi ihmiseksi ja ikuiseksi epäonnistujaksi. Kierre on valmis.

Olen pian neljäkymmentä. Ja nyt jos koskaan olisi syytä tehdä radikaaleja muutoksia elintavoissani, jotta välttyisin diabetekseltä ja muilta ylipainon aiheuttamilta kansantaudeilta. Tunnen hirveää syyllisyyttä siitä, että en saa itseäni kuriin. En enää tunnu edes pääsevän siihen yhteen herkkupäivään viikossa, vaan herkkuja menee päivittäin. Kyllä, herkkuja, monikossa. Minun pitäisi löytää sopiva motivaattori, mutta kun en sitten tavoitteeni saavutettuani raaski millään käyttää rahaa palkintoon, kun pitäis kuitenkin lapsille ostaa jotain vaatteita jne.

No, jos laihtuminen olis helppoa, tuskin maapallolla olisi kasvavaa läskiongelmaa. Ehkä minunkin vaan pitäisin "ottaa itseäni niskasta kiinni" ja lähteä sinne lenkille/salille.