Tämän viikon suuri uutinen, 18-vuotiaan nuoren miehen tekemä surma on saanut minutkin miettimään. Ensialkuun sitä, että mitenköhän sitä osaa omaa lastaan varjella, ettei kohtaisi samaa kohtaloa kuin tämän kammottavan surullisen tapahtuman 14-vuotias uhri. Sitten asetuin tekijän puolelle. Miten voin vanhempana pitää huolen siitä, että minun lapseni ei joskus olisi samassa tilanteessa, niin epätoivoinen että ainoa ratkaisu avun saamiseksi on näinkin äärimmäinen. Vastaus oli, että ei niin mitenkään. En pysty lastani suojelemaan siten että voisin 100% varmasti luvata ettei hänelle käy samoin. Ja se jos mikä on pelottava ajatus.

Seuraavaksi mieleeni tuli nämä taannoiset koulusurmat. Myös niissä tekijä kärsi mielenterveysongelmista, samoin kun tämä 18-vuotiaskin. Kumpikaan ei saanut ajoissa apua. Molempien tapausten jälkeen on katse kääntynyt kohti mielenterveyspalveluja tarjoavia tahoja. Tai tarjoamattomia. Kummassakin tapauksessa on laajalti uutisoitu sitä, että tekijät eivät ole kaipaamaansa tai tarvitsemaansa apua saaneet. Kuinkahan monen nuoren ja näiden perheiden on käytävä läpi samankaltaiset traagiset tapahtumat uhrin tai tekijän ominaisuudessa, ennen kuin asioille OIKEASTI tehdään jotain? Kovasti on puhuttu joo, mutta kun se poliitikkojen ja päättäjien jeesustelu siellä lehtien palstoilla ei auta. Tarvitaan rahaa ja resursseja. Oikeaa halua auttaa mielenterveysongelmaisia.

En tiedä muista, mutta minusta ainakin on aivan äärettömän surullista, että ko. nuori mies joutui turvautumaan näinkin äärimmäiseen keinoon saadakseen apua. Ja vielä surullisempaa on se, että resurssien puutteessa nuori tyttö, jolla piti olla koko elämä edessään, menetti henkensä.

Tämän päivän lehdessä uutisoitiin, että paikallinen sairaalamme aikoo avata nuoria varten uudenlaisen psykiatrisen palvelun, sellaisen josta avun saa nopeasti. Ilman että joutuu aikaa ammattiauttajalle odottamaan kuukausia. Ja mainittakoon tässä nyt myös sen verran, että en asu lähelläkään tätä kaupunkia jossa tämä puukotus tapahtui. Tämä on hyvä alku. Toivottavasti muut kaupungit seuraavat perässä ja nopeasti. Emmehän halua enää yhtään uhria vain siksi että avunhuutoihin ei kukaan vastannutkaan..? 

Kylmä tosiasiahan on se, että ihminen jolla ei ole koskaan ollut mielenterveysongelmia ei voi koskaan asettua niistä kärsivän ihmisen asemaan ja ymmärtää. Vaikka en missään nimessä hyväksy näitä järjettömiä surmatekoja, osa minusta ymmärtää liiankin hyvin miksi niihin on päädytty. Kun apua ei saa silloin kuin sitä eniten tarvitsee, eikä mitään toivoa paremmasta ole näkyvissä, niin silloin sitä vaan kadottaa jonkun osan omasta ihmisyydestään. Jos ainoa keino avun saamiseksi on itsensä tai jonkun muun vahingoittaminen, niin se keino käytetään. Jos siis on vielä siinä tilassa että pystyy sieltä sängynpohjalta ylös nousemaan.

PeeÄs: Itse sain apua masennukseeni pikaisesti vain siksi, että annoin ymmärtää vahingoittavani itseäni. Muussa tapauksessa olisin varmaan joutunut jonottamaan kuukausia apua saadakseni ja tilanteeni ei olisikaan johtanut näin hyvään toipumiseen. Edelleen jaksan olla kiitollinen joka ainoasta hyvästä päivästä, jonka olen saanut elää. Siitäkin huolimatta, että aika ajoin pelkään että tämä olotila ei kestäkään ja joudun takaisin samaan helvettiin. Tosin nyt tiedän, että minulla on Mies, perhe ja ystävät, jotka eivät jätä minua selviytymään yksin. Ja pelottavan moni näistä minulle tärkeistä ihmisistä tietää millaista on elää kun se mielenterveys pettää..