Eilen sattui silmääni päivän lehdestä kahden päivän ikäisen pienen pojan kuolinilmoitus. Pieni ihmistaimi oli nukkunut pois isänsä sylissä. Väkisin rupesi itkettämään. Pohdiskelin mielessäni, että vanhan ihmisen, kuten mummoni poismenon vielä jotenkin järki käsittää ja sen hyväksyy helpommin, kuin pienen lapsen kuoleman.

Viikonloppu oli rankka. Vote itki (tai karjui) lähes jokaisen valveillaolohetken, heräsi syömään parin tunnin välein ja päivälläkään ei nukkunut kunnolla. Pinna alkoi olla sekä minulla, että Miehellä aika kireällä univajeen takia. Tuon kuolinilmoituksen luettuani tajusin, että jokainen hetki vauvan kanssa on todellakin kullanarvoinen. Ja saamme olla kiitollisia ja onnellisia näistä huonommistakin päivistä. On ainakin yksi perhe, joka varmasti mielellään ottaisi valvotut yöt ja itkuiset päivät sen sijaan, että surisi menetettyä pikkuista. Itselläni ainakin pahin kireys laukesi saman tein, ja olen Voten kanssa jaksanut paljon paremmin. On asioita, jotka pistävät itse kunkin ajatusmaailman uusiksi.