Olen viime aikoina pohdiskellut paljonkin sitä mistä olen kotoisin. Liekö lähestyvää keski-iän kriisiä vai mitä. Olen siis käynyt syntymässä yhdessä kaupungissa, viettänyt lapsuuteni täysi-ikäiseksi saakka toisessa, muuttanut pariksi vuodeksi kolmanteen, opiskellut neljännessä, ollut töissä viidennessä ja lopulta päätynyt Tampereelle, paikkakunnalle johon alunperin hain lukiosta opiskelemaan, mutta en päässyt. 

Olen asunut täällä nyt 14 vuotta ja tunnen itseni tamperelaiseksi. Sydämessäni kotini on kuitenkin siellä missä olen viettänyt lapsuuteni. Iloisessa Etelä-Karjalassa, Imatralla. Imatralla, jossa kesällä paistoi aina aurinko ja talvella oli pakkasta ja lunta. Imatralla, jossa ihmiset ovat oikeasti iloisia ja sosiaalisia ja jossa olen solminut elämäni pisimmät ystävyyssuhteet. Sinne minulla on vieläkin koti-ikävä, vaikka lapsuudenkotini on myyty aikoja sitten, enkä kaupungissa ole käynyt moneen vuoteen. 

Neulon parhaillani elämäni ensimmäistä isoa kirjoneuletyötä, Imatran lapasia. Kuvia projektista lisään myöhemmin tännekin, mutta Ravelry-tilin omistajat voivat käydä kurkkimassa työn etenemistä täällä. Ihan vimpan päälle jälkeä ei vielä tule, mutta uskon että harjoitus tekee jossain kohtaa mestarin. 

Imatra on kovassa nousussa myös Putouksen sketsihahmon Antskun kautta. Antskun imatralainen murre kuullostaa korvaani niin kovin tutulta ja kotoisalta. Ja ihanat imatralaiset ovat hahmon ottaaneet vastaan kuin kauan kadonneen sukulaisen. Tämä jos mikä lisää meidän entistenkin imatralaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kaikki meistä ovat käyneet Rossossa ja Mansikkalassa, ne ovat tuttuja paikkoja, osa nuoruuttamme. 

Vajaan kuukauden kuluttua menen Imatralle. Tapaan rakkaat ystäväni, vietämme yhdessä ihanan hullunhauskan (kirjaimellisesti) viikonlopun. Ajamme pois väsymyksen, masennuksen ja ahdistuksen. Itkemme, nauramme, syömme hyvin ja puhumme, puhumme, puhumme. Olo kevenee jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen vanhaan kotikaupunkiini.