Aloitin terapian muutama viikko sitten. Vaikka en terapeutin kanssa ole käsitellyt mitään suuria asioita vielä, on ulkopuolinen apu selkeästi pistänyt pääni toimimaan. Olen tehnyt itseanalyysia tiuhaan tahtiin. Tunnistan omat ongelmakohtani, ja toivoakseni löydän niihin terapiassa käsittelykeinot.

Minullahan ei ainakaan tietääkseni ole mitenkään erityisen traumaattinen lapsuus. Perheemme oli ihan normiperhe, vanhemmat ja kolme lasta. Äiti oli viikot kotona niin pitkään, että minä en ole koskaan ollut päivähoidossa muutamaa satunnaiskertaa lukuunottamatta, siskoni ja veljeni kyllä. Hoitopaikkakin on tuttu ja turvallinen, naapurissa. Vietimme hyvin perhekeskeistä elämää. Alue jossa asuimme oli turvallinen ja siellä oli paljon saman ikäisiä leikkikavereita. Mitään synkkää "isä ja äiti oli juoppoja ja pahoinpitelivät meitä mennen tullen" -luurankoja ei kaapista löydy.

Ja silti olen tässä jamassa. Eilen sain elämäni toisen paniikkikohtauksen. Takanani ajoi ruumisauto ja radiossa soi samaan aikaan Haloo Helsingin kappale Vapaus käteen jää. Rintaa puristi, itketti, oli vaikea hengittää ja yhtäkkiä kaikki ympäröivä näkyi kuin pitkän putken päästä. Mieleen tuli, että tämän pitäisi olla elämäni onnellisinta aikaa. Minulla on kaikki se mitä olen toivonut ja enemmänkin. Odotan huomista terapiaa kuin kuuta nousevaa, että saan purettua kaiken tämän ulos.